Näkymätön lapsi

Kummitus

2012-02-18T22:42:00.004Z

Noin kuukausi sitten meidän piti lähteä käymään Suomessa. Kävimme edellisen kerran Suomessa elokuussa, mikä tuntui minusta (vannoutuneesta kotimaanmatkailijasta) liian pitkältä tauolta, ja niinpä odotinkin Suomenmatkaa kuin kuuta nousevaa! Ostin lennot toiveikkaana, mutta kaikki meni sen jälkeen kamalalla tavalla pieleen...

Kaikki alkoi siitä, kun en jostakin syystä viihtynytkään uudessa talossamme yksin (tai siis vauvan kanssa yksin). Miehen ollessa Pariisissa nukuin hirveän huonosti. Ongelma paisui lopulta ihan naurettaviin mittasuhteisiin. Yksi ilta hiljaisuutta kuulostellessani mieleeni nousi elävästi Da Vinci Koodista tuttu hirmuinen murhaajamunkki (jonka nimeä en nyt halua tähän kirjoittaa, kun se aiheuttaa vieläkin kauhunväristyksiä). Sen jälkeen tuo samainen munkki kummitteli mielessäni jokainen ilta. En ole koskaan ollut mikään urhea yksinnukkuja. Tosin sekin on mahdollista, että tulimme asettuneeksi asumaan ihan aitoon brittiläiseen kummitustaloon (heh!). Oli miten oli, univelkani kasvoi joka tapauksessa kasvamistaan, ja tottakai vastustuskykyni laski samassa suhteessa. Kun vauva sai oksennustaudin, tauti tarttui minuunkin kuin punkki - vain 6 tuntia ennen kuin meidän piti lähteä matkaamaan Suomea kohti...

Halvat lennot menivät kankkulan kaivoon, ja varasin uudet kalliit lennot muutamaa päivää myöhemmäksi. Paranimme vauvan kanssa oksennustaudista, mutta iltaa ennen lähtöä uusi ongelma ilmaantui: luottokorttini siru meni rikki. Onneksi minulla on toinenkin kortti, ajattelin...Saimme rahdattua itsemme Helsingin lennolle kunniakkaasti, mutta lentokoneessa jo ennen lennon lähtöä vauva hermostui matkustamiseen niin, että oksensi koko maitopullon sisällön päälleni. Sen jälkeen tyttö kiipeili penkkirivin yli ja ali, heitti lelut taivaan tuuliin ja pyrki nuolemaan lentokoneen ikkunoita aina kun silmä vältti. Itseäni nauratti vielä siinä vaiheessa, mutta hymy hyytyi kun laskeuduimme Helsinki-Vantaalle ja havaitsin, ettei se toinenkaan luottokorttini toimi (oli vanhentunut). Otin taksin vanhempieni luo vastaanottajien laskuun...

Vanhempien luona odotti kuitenkin toisenlainen soppa. Iäkäs isäni oli murtanut lonkkansa pihalla lumitöissä ja äidin sydän alkoi nikotella pelkästä shokista. Vauva sai melkein paniikkihäiriön, kun joutui uuteen paikkaan uusien ihmisten luo, ja aloitti vuorokauden kestäneen huutokonsertin. Jottei siinä olisi ollut jo riittämiin, kannettava tietokoneeni mennä päsähti rikki kun kytkin sen päälle ensi kertaa Suomessa. Ja minä olin haalinut valtaisan vuoren yötöitä matkalle mukaan, ajatellen että läppärillä on helppo työskennellä...

Kun istuin ensimmäisenä Suomen yönä viinilasin ääressä tekemässä inventaariota vastoinkäymisistä (oksennustaudit, menetetty lento, vanhempien terveysongelmat, vauvan paniikkireaktio, 2 toimimatonta luottokorttia, rikkinäinen tietokone), aloin miettiä tosissani, onko talossamme asustava kummitus lähtenyt mukaamme matkalle... Parin päivän kuluttua asiaan tuli sisäinen varmuus, kun molemmat vanhempanikin sairastuivat vielä samaan oksennustautiin, vaikka itämisajan piti olla jo ohi (jokainen voi kuvitella, millaista on lonkkamurtumaisen oksennustauti, kun särkylääkkeetkään eivät pysy sisällä). Päätin siinä vaiheessa, että tilaan heti kotiin palattuani paikallisen ortodoksipapin tekemään eksorsismin (eli pahojen henkien karkottamisseremonian) taloomme!

Tuon jälkeen tilanne alkoi kuitenkin ihmeellisellä tavalla selvitä. Sain viritettyä isäni vanhan koneen yötöitäni varten. Vauva tottui vanhempiini, ja ilmassa oli pian molemminpuolista ihastusta. Vanhemmat istuivat leikkikehän äärellä tsemppaamassa tytön kävelyharjoituksia. Tyttö innostui liikkumaan niin, että ruokaa alkoi upota yhtäkkiä kolminkertainen määrä (vauva on ollut aina pieniruokainen ja kranttu ruoan suhteen). Kielellinen kehityskin otti niin hurjan spurtin, ettei mies ollut uskoa silmiään, kun katseli tyttöä skypessa: 9-kuukautinen käveli julmettua vauhtia ympäri leikkikehän sisäreunaa (tosin puista vielä kiinni pidellen) ja resitoi samalla suurella paatoksella: mammammammammaa papappappappaaaa brrrrrbrrrbrrrrbrrrrrrr vuhvuhvuh!

Annoin vanhempieni nauttia vauvan seurasta ja keskityin itse mahdollisimman paljon kokkaamiseen, siivoukseen ja lumitöihin. Vaikka matka ei siis sujunutkaan ihan suunnitelmien mukaan, ainakin epäonnen putki katkesi (kummitus ei kestänyt Suomen pakkasia?) ja sain jopa nukuttua univelkojani pois, kun äitini huolehti vauvasta aamuisin.

Ennen matkaa pähkäilin, mennäkö lapsettomuusklinikalle pakastetun alkion siirtoon vai ei... Asia tuntui ajankohtaiselta, koska Suomeen on nyt paljon hankalampi matkata kuin aiemmin, enkä ollut ihan varma, milloin tulisin vierailulle seuraavan kerran. Päätös tuntui kuitenkin tosipaikan tullen niin hankalalta, että tajusin pian, etten ole vielä valmis uuteen hoitoon. Menin siitä huolimatta klinikalle tarkistukseen, juttelemaan asiasta ja hakemaan lääkereseptin siltä varalta, että päätämme kokeilla PAS:ia seuraavan matkan yhteydessä (luultavasti pääsiäisen seudussa). Sain klinikalla aivan ihanan vastaanoton, kun kummatkin hoitajat muistivat minut ja kyselivät ihan aidolla kiinnostuksella kuulumisia. Toinen kyseli pettyneenä, minne olin jättänyt "nupun". En olisi ikinä voinut kuvitella ottavani "nuppua" mukaan lapsettomuusklinikan vastaanotolle (herranjestas, jos olisin itse nähnyt siellä aikoinani vauvan!), mutta kysely lämmitti silti mieltäni. Sain senkin selville, että pakastetut alkiot ovat kummatkin luokkaa 3 (kun nuppu oli aikoinaan luokkaa 2) ja ne on pakastettu erikseen... Vieläkin mietin, olenko todella valmis yrittämään uutta vauvaa. Toivottavasti mieli kallistuu jonkinlaiseen päätökseen lähikuukausien aikana.

Nyt olemme palanneet taas ulkosaaristoon, ja ikään kuin kummituksesta muistona talossamme oli hurja kellarin katku, kun tulimme sisälle... Katku tuli komerosta, jossa on ikivanhat harvat puulattiat. Mitä lienee niiden alla - en halua sitä edes tietää (parhaimmassa tapauksessa viattomasti kuollut rotta?). Talohan on aika antiikkinen, vaikka pintaremontti onkin tehty vastikää. Nyt ei ole kuitenkaan aikaa miettiä henkimaailman asioita, kun arki vie mennessään: mies hoitaa ensi viikon vauvaa jotta pääsen töihin ja sen jälkeen tyttö menee osa-aikaiseen perhepäivähoitoon aivan ihanalta tuntuvan tutun tutun luo... Mutta kirjoittelen siitä lisää sitten tuonnempana!

Arjen juhlaa

2012-01-15T01:27:00.000Z

Olen jo pitkään haaveillut ihanan tylsästä arkisesta postaukseesta, joten nyt otan ja naputtelen sen koneelle. Sopivan aasinsillan arkeen antaakiin tämä ajankohta: nyt on nimittäin lauantai-yö, vauva nukkuu flunssaisena isänsä kanssa yläkerrassa, ja minä lopettelen juuri alakerran nojatuolissa työrupeamaa. En ole ihan niin paha työnarkomaani (enää) kuin tuosta voisi kuvitella, mutta kukun täällä koneella kumminkin, kun maanantai-aamuna on yksi vuoden suurimmista deadlineista. Olen oikeastaan aika tyytyväinen, että tämä deadline on juuri nyt, kun olen tekemässä paluuta töihin. Artikkeleita lukiessani havaitsen, etten olekaan niin korvaamaton, kuin joskus luulin. Tutkimusryhmäni on nimittäin selvinnyt ihan kivasti ilman läsnäoloani. No, tuskin näillä tuloksilla nyt ihan nobelia irtoaa, mutta olosuhteet huomioon ottaen (olen ollut poissa jo kuukausikaupalla...) on joka tapauksessa syytä pieneen juhlaan!

Sekin tuo arkeen mukavan lisän, että muutimme viikko sitten uuteen asuntoon. Tai uuteen ja uuteen. Kyseessä on sellainen viktoriaaninen brittirivitalon kummajainen, joita tämä saaristo on pullollaan. Asunto on uusittu melko charmanttiin kuntoon, mutta kaikki on silti pitkää, ahdasta ja kapeaa. Portaatkin ovat niin kapeat, ettei yläkertaan saatu työnnettyä kuin pelkkä parisängyn patja. Mutta onnistuuhan se nukkuminen pelkällä futonillakin. Varsinkin kun tatamina on muhkea kokolattiamatto. Ja etenkin kun ikkunasta avautuu ihana japanilaistyylinen puutarha!

Vauvakin asettui uuteen huoneeseensa ongelmitta. Tyttö on muutenkin nykyisin varsin mutkaton. Aamulla herätään iloiseen jokelteluun kello 8-9 ja illalla sammutaan 20-21 kuin saunalyhty. Siihen väliin mahtuu runsaasti akrobatiaa... Tyttö on nyt 8.5kk vanha, ja viettää päivät kiipeilemällä tyynyjen, tuolien ja minkä-nyt-hyvänsä päälle/ä. Minun aikani kuluu erilaisissa pelastusoperaatioissa. On vaikea uskoa, että vielä pari kuukautta sitten tuo sirkustaiteilija ei sydänvaivaisena jaksanut kääntyä edes vatsalleen, puhumattakaan että olisi osannut istua. Viimeaikainen kehitys on ollut siis todella huimaa. Myös luonteeltaan tyttö on muuttunut melkoiseksi rämäpääksi. Elämän tarkoitus on hauskanpito, ja hauskinta on hyppiä äidin sylissä niin, että kumpaakin lopulta pyörryttää. Tylsintä on taas ehdottomasti syöminen, koska kukapa nyt jaksaisi istua passiivisena lappaamassa porkkanasosetta kupuunsa? Ruokahetkiä onkin höystettävä kirjoilla, kuvilla ja videoilla. MIeluiten niillä kaikilla yhtä aikaa. Ei ehkä ihan parasta kasvatusopillisesti, mutta who cares...

Löysin lopultakin ihanan, luotettavan, ja todistetusti taidokkaan perhepäivähoitajan vauvalle. Tutun tutun tuttu, joka on siis parempi kuin tuntematon! Hoitojärjestely olisi tarkoitus aloittaa maaliskuun alusta, joten suht pian. Ainoana huonona puolena on paikallisittain pitkä ajomatka hoitopaikkaan, mutta olen toisaalta valmis ajamaan vaikka Lontooseen ja takaisin, kunhan en joudu murehtimaan sitä, onko rakkaamme varmasti hyvissä käsissä. Lokakuinen tarhakokemus osoitti nimittäin sen, ettei hoitopaikka toimi, jollei luottamus ole molemminpuolista.

Elämä on siis asettumassa vähitellen uomiinsa pitkän poikkeustilan jälkeen. Onneksi. Ajatus ihan tavallisesta arjesta tuntuukin nyt eksoottiselta - suorastaan luksukselta!

Vuoden vaihtuessa

2012-01-01T23:55:00.003Z

Sanomattakin on selvää, että vuosi 2011 oli meille mullistavien tapahtumien vuosi.

Vuoden onnellisin tapahtuma oli ehdottomasti pienen tyttövauvamme syntymä. Katselen huhtikuun lopun valokuvia vieläkin epäuskoisena, kuin sumun lävitse: oliko minulla todella noin mahtava vatsa (sehän tuntui muistaakseni ihan kohtuukokoiselta!) - ja onko tuo kuvien pieni kaunis eskimolapsi todella minun vauvani? Otimme kaiken pyörityksen keskellä monia valokuvia (hysteerisen hauskoista imetyskuvista hellyttäviin nukkumiskuviin), ikään kuin aavistaen, että nuo ajat tulevat painumaan osittain väsymyksen peittoon. Nyt niitä kuvia ei tunnu olevan riittävästi, vaikka objektiivisesti tarkasteltuna niitä on melkoisesti!

Vuoden hurjin, stressaavin ja ehdottomasti pelottavin kokemus oli marraskuussa paljastunut vauvan sydänvika. Vaikka olen jo käsitellyt asian melko hyvin mielessäni, se palaa vielä uniini ja toisinaan ajatuksiinkin kummittelemaan. Kun ennen joulua kävimme sydänultrassa, hieman kolkolta tuntuva kirurgi (jota en muista tavanneeni Lontoossa, mutta joka väitti kivenkovaa, että olimme tavanneet) totesi, että on erittäin tyytyväinen operaation lopputulokseen. Hetken kuluttua hän kuitenkin lisäsi, että uusi operaatio saattaa tulla kyseeseen muutaman kuukauden kuluttua. Olin täysin tyrmistynyt. En kuullut jatkoa. Ylireagoin varmaankin aiemman kokemukseni jäljiltä. Haluaisin vauvan sydänvian kokonaan pois maailmankartalta! Tosiasia kuitenkin on, että kun lapsi kasvaa, sydänkin kasvaa, ja ahtaumaa saatetaan joutua taas laajentamaan. Muistutan itseäni siitä, että sydänvikojen joukossa sellainen vika, joka ylipäätään voidaan operoida, on loppujen lopuksi hyvä vika...

Vuoteeni mahtui siis sekä onnea että epäonnea, mutta yksi asia on ainakin varma: vuosi 2011 tuntuu ainutlaatuiselta menneiden vuosien joukossa! Kun ajattelen ajassa taaksepäin, monet vuodet näyttävät melkein toistensa kopioilta... Jotakin on tietysti matkan varrella muuttunutkin (opiskelut, työt, asunnot, maa ja jopa mieskin on jossakin vaiheessa muuttunut), mutta muilta osin elämäni punainen lanka (tai ehkä perusidentiteetti?) säilyi pitkään samana. Pitkään halusinkin sen säilyvän samana. Minulla oli niin paljon mielenkiintoista tekemistä, etten tullut ajatelleeksi perheen perustamista ennen kuin vasta yli 30-kymppisenä. Ensimmäinen aito vauvakuume (jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua - kyse oli enemmänkin sisäisestä varmuudesta, että haluan lapsen), iski vasta, kun erityisen sopiva mies osui kohdalle. Se, että elin niin pitkään ilman lasta - ensin omasta tahdostani ja sitten vastoin tahtoani - laittaa nyt kuulostelemaan, mikä on oikein vauvan myötä muuttunut...

Tekikö vauva minut todella niin onnelliseksi kuin kuvittelin? Teki. Ja teki vielä onnellisemmaksikin - tavalla, jota en osannut aavistaa, ennen kuin vauva oli saapunut.

Mutta mikä muu on muuttunut? Mieleeni tulee lista asioita:

Suhde omaan itseeni on muuttunut. Se, ettei minulla ole enää rajattomasti aikaa itselleni (itseni hoitamiselle, viihdyttämiselle, kehittämiselle), on tullut suurena helpotuksena. Olin suoraan sanottuna jo niin kyllästynyt itseeni, että on ollut virkistävää fokusoitua vauvaan ja uusiin asioihin. Olen jopa ylpeä raskauden jäljistä kehossani. Tuo arpi tuossa ja nuo makkarat tuossa (noh, vain pari kiloa, mutta kuitenkin!) muistuttaa minua siitä, etten ole enää itselleni se maailman tärkein asia.

Suhde lapsuudenperheeseen on muuttunut. Perheeni on ollut aika dominoiva (usein hyvässä, välillä pahassakin) ja minulla on ollut siinä rasittava kuopuksen asema. Vanhempani saivat minut viime hetkellä ja puhuivat paljon vanhasta iästään. Jo ihan pienestä lähtien otin nuo jutut vakavasti, kannoin vanhemmista huolta ja surin, miten yksinäistä on, kun he joskus (ja ehkä piankin) kuolevat. Vauvan syntymä paransi minut tuosta kummasta myyttisestä surusta. Minäkin olen varmasti vanha äidiksi, mutta minussa ei ole mielestäni mitään säälittävää enkä halua oman lapseni miettivän koko asiaa!

Parisuhde on muuttunut - kuten arvata saattaa! Meillä oli aiemmin melko vapaa suhde tyyliin kumpikin tekee mitä huvittaa (kuitenkin parisuhteen perusperiaatteita kunnioittaen) silloin kun olemme erillämme (noin puolet ajasta) ja silloin kun olemme yhdessä, teemme asioita joista nautimme molemmat. Vaikka olimme olleet yhdessä jo useamman vuoden ennen vauvan syntymää, en ollut koskaan nähnyt esim. miestä kuuraamassa kylpyhuoneen lattiaa. Vauvan saavuttua sainkin tutustua mieheen perinpohjaisemmin. Monia ominaisuuksia olen ihaillut (mies on loistava kokki, tehokas siivooja ja vauvalle kaikin puolin täydellinen isä), mutta jotkut ovat yllättäneet minut - esim. että miehellä on mielipide vauvan asioita kohtaan (miten nopeasti vauvan itkuun pitää reagoida, onko tarha pikkuvauvalle oikea hoitopaikka, missä vauva nukkuu jne). Tietysti miehellä saa olla mielipide vauvan juttuja kohtaan, mutta tämä nainen tekee joka tapauksessa minkä itse parhaaksi kokee :D. Mies onkin todennut alistuvasti, ettei hänellä ole paljon äänioikeutta tässä perheessä. Ei ehkä ole (mitä tulee siis vauvaan), mutta onneksi parisuhteemme kukoistaa kaikesta huolimatta! :-)

Suhde työhön on muuttunut. En halua kutsua itseäni uraihmiseksi, vaikka muut saattavatkin kutsua. Minulle on nyt vain yksinkertaisesti käynyt niin, että olen ajautunut tavallaan kutsumusalalle, ja työ on ollut paljon muutakin kuin työ. Se on ollut ajoittain jopa intohimoni kohde. Vauvan tulo on kuitenkin muuttanut suhdettani työhön. Ajanpuutteen keskellä se ei ole enää tuntunutkaan rakkaalta harrastukselta, vaan raskaalta yhtälöltä. Vauvamme on kuitenkin vaatinut paljon huomiota (ja syykin siihen on nyt selvillä), joten tilanne tulee varmasti vielä muuttumaan.

Suhde elämään on jotenkin muuttunut. Ymmärrän paremmin mistä olen itse tullut ja mitä tapahtuikaan noina varhaisina vuosina, joista minulla ei ole itselläni mitään mielikuvaa. Ymmärrän viimein, miltä oman lapsen rakastaminen tuntuu, ja miten täydellisen ihana pieni avuton vauva voikaan olla... Ja kun katson eteenpäin, ajatus loppuelämästä tuntuu jostain syystä paljon paremmalta, kun on oma lapsi.

Toivotan teille rakkaille lukijoille parasta mahdollista Uutta Vuotta. Oli ihanaa, kun niin monien unelma vauvasta toteutui viime vuonna - toivottavasti muidenkin unelma toteutuu tänä vuonna. Olkoon 2012 onnen vuosi meille kaikille!

Ensimmäinen joulu

2011-12-25T15:23:00.000Z

Joulu Ranskassa ei ole välttämättä ihan sitä, mitä pohjoismainen sielu kaipaa. Ellei sitten kuulu siihen ryhmittymään, joille kulinarismi on kaikki kaikessa... Mutta jotakin kehitystä minussa on ilmeisesti tapahtunut, kun pystyn tänä vuonna jopa nauramaan ranskalaisen joulun mauttomalle värimaailmalle (jonka ehdoton huipentuma on siniset vilkkuvat neonvalot, joita löytyy joka puskasta). Vielä vuosi sitten ajattelin, että joulut vietetään sitten Suomessa, kun vauva on saapunut. Vauvan saavuttua omat asenteeni heittivät kuitenkin kuperkeikkaa, ja ihan viimeistään pieni toipilas sai minut toisiin ajatuksiin. Matka Suomeen tuntui liian pitkältä ja rasittavalta. Ja onhan tämä neonvaloinen joulukin osa lapsen kulttuuriperimää - pidin siitä sitten itse taikka en!

Kun ajattelen matkaa viime joulusta tähän jouluun, niin paljon on muuttunut, että sitä on melkein mahdoton käsittää. En ole vuosiin ollut jouluihminen. Joulukorttien postitus unohtui aika päivää sitten ja lahjatkin olen onnistunut karsimaan puolin ja toisin minimiin. Mutta annas olla: tänä vuonna ilmaannuin suuren kanssin kanssa joulumarkkinoille jo hyvissä ajoin. En niinkään ostaakseni vauvalle lahjoja (muutama pieni lelu vauvalle oli äkkiä ostettu) vaan kaikille niille, jotka ovat tukeneet meitä menneen vuoden ja erityisesti parin viime kuukauden aikana. En yksinkertaisesti keksinyt, miten muutenkaan ihmisiä kiittää... Keskityin kuitenkin hyväntekeväisyyslahjoihin, jottei touhu olisi mennyt liian kaupalliseksi :-).

Paljon on kuitenkin heitä, joita ei voi lahjoilla kiittää ja jotka ansaitsisivat ehkä suurimman kiitoksen. Pienet sanat ja halaukset, joita saimme kriisin keskellä puolituntemattomilta... Valmiit illalliset, joita joku kiikutti ovellemme, kun olimme tulleet sairaalasta kotiin... Iso laatikko appelsiineja, joka saapui meille postissa suoraan israelilaiselta farmilta... Rukoukset vauvan puolesta lähikirkossa, joka edustaa ihan muuta kirkkokuntaa kuin omamme (ja jossa emme ole käyneet muutenkaan kertaakaan)... Ja lämpimät toivotukset blogisystäviltä - ihmisiltä, joiden tuki on ollut ensiarvoisen tärkeää juuri siksi, että he ovat pystyneet samaistumaan tilanteeseemme niin hyvin.

Sekin on muuttunut menneistä jouluista, etten ole nimen omaan halunnut itselleni mitään. Vauva on ollut paras lahja, mitä olen ikinä voinut kuvitella, eikä mikään ostotavara yllä lähellekään sitä iloa, minkä pikkuinen on meille tuonut. Viime kuun tapahtumien jälkeen tuntuu lisäksi kuin olisin saanut tuon lahjan kahteen kertaan!

Kun tänään katselin tukevasti istuvaa tyttöämme repimässä paketteja auki riemukas ilme naamallaan, hän näytti ensimmäistä kertaa enemmän taaperolta kuin vauvalta. Tummat hiukset ovat kasvaneet ja alkaneet kihartua, ja jo ennestään suuret silmät ovat nyt teevadin kokoiset. Kun tyttö hymyilee, koko olemus on yhtä aurinkoa ja kädet viuhtovat sinne tänne. Pienet jalat yrittävät ryömiä eteenpäin - eikä ihme: huomenna vauva on jo 8kk vanha!

Vain yksi suurempi asia mietityttää uuden vuoden alkaessa. Aikaa on kulunut riittävästi sektiosta, jotta voisimme palata klinikalle yrittäämään toista vauvaa. Ikä alkaa tulla toden teolla vastaan, joten päätös mahdollisista hoidoista olisi tehtävä pikaisesti. Suuri kysymys kuitenkin on, haluammeko todella takaisin hoitoihin. Ehkä voisimme ainakin käyttää ne pari pakkasukkoa, joitteivät ne mene hukkaan - mutta entäs sitten... Olemme nyt niin onnellisia, etten edes halua ajatella epäonnistuneita hoitoja. Voisiko toisen vauvan yritykseen suhtautua jotenkin kevyemmin kuin ensimmäisen - asenteella onnistuu, jos on onnistuakseen? Jos vastaus olisi varma kyllä, niin varaisin jo ajan klinikalle...

Ihanaa, valoisaa joulua kaikille!

Jälkipuintia

2011-12-12T23:55:00.006Z

Vauvamme ensimmäinen joulu lähestyy, ja joulupostia tulvii taloomme joka suunnalta. Eilen saimme Japanista kolme leppäkerttuasua - niin hassuja huppuineen sarvineen päivineen, että jopa vauvakin nauroi niille pitkään. Joulupostin mukana on myös tulla tupsahdellut kirjeitä sairaalasta. Kirje lastenlääkäriltä, kirje sydänlääkäriltä, kirje kirurgilta... Jokainen kirje on kuvaillut varsin monisanaisesti (eli peribrittiläiseen tyyliin) vauvan sairaskertomuksen, tutkimukset ja operaatiot.

Kun alkuviikosta kävimme hakemassa influenssarokotuksen paikalliselta klinikalta, kävi ilmi, että kopio kirjeistä oli mennyt myös klinikalle. Kun saavuimme, klinikan johtaja odotti meitä ovi auki. Nainen ryhtyi heti päivittelemään, mitä kauheuksia olimme joutuneet kokemaan. Ennen kuin ehdin aukaista suuni, hän kummaksui suureen ääneen, miten on mahdollista, ettei vauvan ongelmia havaittu klinikalla, vaikka ravasimme siellä harva se päivä. "Miten moni lääkäri kuunteli vauvan sydäntä, eikä kukaan muka kuullut sivuääntä!?". Olin ajatellut antaa palautetta klinikalle, mutta sille ei ollutkaan tarvetta. Klinikan johtaja oli jo kutsunut lääkärit koolle ja määrännyt selvityksen tapauksestamme.

Kuuntelimme vauvan kanssa poukkoilevaa selitystä. Lopulta nainen kääntyi ja alkoi lepertää: "You are such a gorgeous baby... You have always been....That's the problem: you have always been too gorgeous for us to believe that you are seriously ill...". Tyrmistyksekseni nainen alkoi kyynelehtiä! Klinikan pomo? Oma tunne-elämäni oli ilmeiseti kokenut kuluneiden viikkojen aikana jo liian kovia, koska kysyin vain monotoniseen tyyliin, että saisimmeko nyt siis sen influenssarokotuksen. Nainen bongahti hakemaan hoitajaa heti paikalle (huom. yleensä flunssarokotusta saa jonottaa ainakin pari viikkoa). Kun hoitaja tuli ja kysyi, haluanko pitää vauvaa sylissä kun hän antaa rokotuksen, pomo kivahti siihen: "Luuletko että tuo vauva tuntee yhtä piikkiä kaikkien koettelemuksiensa jälkeen?". Eipä tosiaan tuntenut. Kalusi vain tyynesti kumikirahviaan.

Vaikka klinikalla käynti ja virheiden myöntäminen lämmitti jollakin tavalla mieltäni, olin jo päässyt pahimman yli muutamaa päivää aiemmin. Käännekohta oli viettää aamupäivä sen lääkäriystävän kanssa, joka oli seuranani pimeimpinä hetkinä (aivan alussa, kun vauvan ongelma paljastui). Kävimme yhdessä läpi tapahtumia. Tapahtumat tuntuivat melkein epätodellisilta, ennen kuin juttelin niistä ystäväni kanssa ja varmistuin, että hän oli todella ollut paikalla ja todella kokenut ne myös.

Ystäväni otti rohkeasti esille sen, miten korvaamaton hoidoilla alkuunlaitettu lapsi voi olla... Miltä minusta tuntui ajatus ainoan lapsen menettämisestä, kun toisen saaminen voi olla mahdotonta? Vastasin, että se tuntui omituisella tavalla tutulta. Olin niin pitkään lapseton. Lapseton on tottunut suremaan lapsen puuttumista ja jokaista epäonnistunutta yritystä saada lapsi. Vaikka kiintymys olemassaolevaan lapseen on paljon suurempaa ja syvempää kuin mitä lapsettomana pystyin kuvittelemaan, silti suru lapsen puuttumisesta on tuttu asia, ja sain sen tuttuudesta pahimpina pelon hetkinä jonkinlaista kummaa lohtua.

Ystäväni sanoi ääneen senkin tosiasian, että muutama vuosikymmen sitten lapsi olisi kuollut, koska sydänkirurgia ei ollut riittävän kehittynyttä. Sanoin siihen, että muutama vuosikymmen sitten lasta ei olisi ollut olemassakaan, koska hedelmöityshoidot eivät olleet riittävän kehittyneitä. Totuus on, että olemme tässä ja nyt ainoastaan lääketieteen kehityksen ansioista.

Mitä tulee vauvaan, hän on toipunut koettelemuksistaan uskomattoman hyvin. Leikkauksen lopputarkistus on tammikuussa, mutta ongelmat tuntuvat kadonneen, joten tilanne ainakin vaikuttaa hyvältä. Vauvan uusi persoona on hurmannut minut ja miehen. Tyttö on varsinainen ilopilleri (nauraa kikattaa omille varpailleen, jossei muuta ole tarjolla!) suuren osan päivää, mutta saattaa myös tulistua hurjasti, jos on tarve. Viime päivien tuohtuminen on suuntautunut äitiin, joka rikkoo selvästi jotakin allekirjoitettua sopimusta katoamalla vessaan, suihkuun, tietokoneen taakse tai muuten vain vauvan ulottumattomiin anomatta sille ensin lupaa. Kun äiti ilmestyy taas horisonttiin, suuttumus on tiessään ja vauvan kasvoille leviää onnellinen hymy. Vauva on kuin mustasukkainen latinorakastaja :D. Väliaikainen hupi, mutta yhtä kaikki hauska tuntea olevansa kerrankin näin kertakaikkisen korvaamaton!

Ihanaa joulunodotusta kaikille!

Jokaisen äidin painajainen

2011-12-02T23:32:00.026Z

Vielä reilu kaksi viikkoa sitten elin kummallista euforian aikaa. Olin ottanut vauvan pois tarhasta viikkoja jatkuneen oksentelun ja sairastelun takia, ja hoidin pikkuista itse kotona. Jostakin syystä hoitopaikan puute ei vaivannut mieltäni ollenkaan, vaikka tilanne töissä oli kaoottinen. Nautin vauvasta melkein epätavallisen paljon... Oli ihana herätä aamulla vauvan jokelteluun ja iloiseen hymyyn, vaikka tytön loppupäivä kuluikin usein väsyneen itkeskelyn merkeissä. Tunsin kummallisella tavalla, että jokainen yhdessä vietetty hetki oli ainutlaatuinen.

Kaksi viikkoa sitten perjantaina vein vauvan paikalliseen yliopistosairaalaan, jossa piti selvitellä oksenteluongelmia ja sitä, miksei tytön paino ollut noussut ollenkaan viimeiseen kahteen kuukauteen. Oletin, että kysessä oli harvinaisen paha refluksivaiva. Lääkäri tutki vauvan perusteellisesti ja kuunteli erityisesti sydäntä harvinaisen pitkään. Hän totesi, että sydämestä kuuluu sivuääni, mutta rauhoitteli samaan hengenvetoon, ettei se ole mitenkään harvinaista. Hoitaja mittasi samalla verenpainetta. Arvot olivat kummalliset. Hän yritti uudelleen, ja haki lopulta toisen mittarin paikalle. Arvot olivat edelleenkin kummalliset.

Siinä vaiheessa lääkäri totesi, ettei ole tilanteesta huolissaan, mutta haluaa silti soittaa sydänspesialistille - ihan vain siksi, että tietää minun olevan huolissani. Hän pyysi minua odottamaan, kunnes saa spesialistin kiinni. Odotin ja odotin, vauva sylissä. Tunnit kuluivat. Lopulta lääkäri ilmaantui kertomaan, että sydänlääkäri tulee tekemään ultraäänen reilun tunnin kuluttua. Hän kehotti minua menemään kotiin ja tulemaan takaisin jonkun kanssa. Miksi? Koska oli kuulemma hyvin mahdollista, että vauvalla on jokin vakavasti vialla...

Vauvalla jokin vakavasti vialla? Maailmani pysähtyi... Mies oli ulkomailla. Näppäilin vapisevin käsin kiireisen viestin lääkäriystävälleni. Hän lupasi tulla sairaalaan seurakseni. Otin taksin kotiin. Laitoin kotona vauvan lattialle jokeltamaan. Itku kuristi kurkkuani. Yritin koota ajatuksiani, kunnes oli aika mennä takaisin sairaalaan...

Olin odottanut ystäväni kanssa jo pitkään, kun sydänspesialisti saapui paikalle. Kello oli 18 ja ulkona täysi pimeys. Hän aloitti ultrauksen sanaakaan sanomatta. Vauva hermostui ja itki kuin viimeistä päivää. Ymmärsin puheesta, että jotakin on vialla. Mies puhui "mielenkiitoisista" löydöistä toiselle lääkärille. Kesti pitkään, ennen kuin hän kääntyi minuun päin ja totesi:

- Vauvalla on synnynnäinen sydänvika. Tilanne on erittäin vakava. Haluatko antaa vauvan ystävällesi, jotta voimme keskustella?

Totesin, että pidän vauvan itse.

Lääkäri selitti, että vauvan keuhkovaltimo on joko tukossa tai olematon, ja paine sydämen oikealla puolella niin valtava, ettei meitä voida päästää enää kotiin yöksi, vaan lähdemme heti aamulla Lontooseen - Englannin ainoaan sairaalaan jossa tehdään vauvojen sydänleikkauksia.

- Onko sinulla kysyttävää?
- Mikä sydänvian nimi on?
- Sitä ei osaa sanoa, ennen kuin vauva tutkitaan Lontoossa. Mutta tilanne on vakava. Onko sinulla muuta kysyttävää?
- Tuleeko hän selviämään?
- Sitä ei osaa sanoa, ennen kuin tutkitaan Lontoossa.

Istuin vauva sylissä ja tuijotin eteeni...

Meidät majoitettiin sairaalan lastenosastolle, jossa hoitajia oli ilmeisesti prepattu tilanteeseen, koska jokainen heistä pahoitteli raskaita uutisia empaattinen ilme kasvoillaan. Joku hoitajista toi ruokaa minulle, vaikka olin nimen omaan juuri sanonut, etten halua. Vauva nukahti sängylle.

Ystäväni lähti lopulta kotiin, kun mies saapui sairaalaan. Mies-parka ei tiennyt miksi oli tullut sairaalaan hammasharjan ja pyjaman kanssa, ennen kuin kerroin. Pystyin kertomaan vauvan tilanteesta ihmeellisellä tyyneydellä, joten mieskään ei panikoinut. Hän jäi sairaalaan vauvan kanssa yöksi, kun lähdin kotiin pakkamaan tavaroita Lontoon reissua varten.

Kotiin saavuttuani näin vauvan lelut lattialla. Kyyneleet nousivat silmiini... Mietin hetken, pitäisikö korjata lelut pois, jos Lontoossa käykin huonosti emmekä palaa enää kotiin vauvan kanssa. Ennen kuin tuo karmea ajatus iskeytyi kunnolla tajuntaani, pakotin itseni touhuamaan. Raivasin sotkuista kotia, heitin pyykit koneeseen, pakkasin vaatteet ja vauvan tuttipullot ja lelut laukkuun. Kun olin lopettanut, minulla oli enää 3 tuntia aikaa nukkua ennen aamua.

Aamuvarhaisella menin sairaalaan laukkujen kanssa. Vauva oli juuri oksentanut pitkin lattioita. Hoitajat olivat huolissaan, kunnes sanoin, että oksentelu on tyypillistä. Ambulanssi odotti jo pihalla. Vauva nostettiin paareille tuvakaukalossaan. Tyttö puristi suurta oranssia Joonas-kirahviaan itseään vasten ja katseli uteliaana ympärilleen. Sain taas taistella kyyneliä vastaan. Matka Lontooseen kesti vaivaisen tunnin. Great Ormond Street Hospital (lyhyesti GOSH) on aivan Lontoon keskustassa. Kurvasimme korkean talon sisäpihalle - ja hetken kuluttua olimme jo osastolla.

Aistin heti, että olimme tulleet parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Hoitajat ottivat vauvan huomaansa ja lääkärit tulivat tekemään sydänultran välittömästi. Ultra kesti pitkään, mutta vauvaa ei huudatettu, vaan pieneenkin itkuun reagoitiin heti.

Heti ultran jälkeen minulle selitettiin tilanne. Vauvalla oli paha keuhkovaltimoläpän ahtauma. Vika on synnynnäinen ja melko harvinainen. Se huomataan yleensä heti synnytyksen jälkeen, kun vauva on sininen ja haukkoo hapen puutteessa henkeään. Meidän tapauksessa vikaa ei huomattu, koska vauvalla oli reikä sydämessä ja hän sai hieman happea sitä kautta. Vian voi hoitaa laajennusoperaatiolla, mutta meille tuo simppeli operaatio oli riskioperaatio, koska sydämen oikea puoli oli jo hyvin huonossa kunnossa. Kun koetin kysyä riskiprosentteja, niin lääkäri totesi, ettei niitä kannata ajatella: vauva kuolee, ellei häntä operoida pikaisesti.

Kummallisella tavalla tämä täsmällinen ja asiantunteva tieto tilanteesta rauhoitti mieleni. Paniikkireaktioni oli ohi, ja kykenin juttelemaan vauvalle tavallisen tyyliin. Meidät majoitettiin huoneeseen, missä oli kaksi sydänleikkausta odottavaa keskosta ja yksi samanikäinen vauva. Vauvat oli kytketty moninaisiin monitoreihin. Huoneessa oli aina vähintään kaksi hoitajaa, joten vanhempia ei varsinaisesti tarvittu, mutta toinen vanhemmista sai yöpyä vauvan vierellä.

Päätimme vuorotella öitä miehen kanssa. Minä valitsin ensimmäisen yön. Se oli virhevalinta... Aamuyöllä yksi vauvoista sai sydänkohtauksen. Kesti noin 2 minuuttia, kun ensimmäinen lääkäri juoksi paikalle reppu selässä (kirjaimellisesti juoksi kuin pikajuoksija). Parin lisäminuutin aikana huone täyttyi ihmisistä. Vauvaa koetettiin elvyttää. Kauhistuneet vanhemmat saapuivat paikalle. Kuuntelin menoa jähmettyneenä... Katselin omaa vauvaani ja olin äkkiä entistä tietoisempi oman tilanteemme vakavuudesta.

Odotimme leikkausta neljä pitkää päivää. Vauvamme oli leikkauslistan kärjessä, mutta häntä ei voitu operoida ennen kuin teho-osastolle tuli tilaa. Vastapäisen ortodoksijuutalaisen perheen keskosella oli sama tilanne. Mustahattuinen perheen pää istui poikansa vieressä opiskelemassa pyhiä tekstejä. Vauvan kalpea ja hermostuneen oloinen äiti kävi vain kerran. Hän alkoi itkeä heti niin lohduttomasti, että luovutti vauvansa saman tien hoitajalle.

Operaatio oli lopulta tiistaina. Vauvan piti paastota 6 tuntia aiemmin. Se meni helposti, mutta kun leikkausta siirrettiin toisella 6 tunnilla, tilanne kävi hankalaksi. Kun kirurgit saapuivat juttelemaan juuri ennen operaatiota, vauva oli jo niin nälkäinen, että tilanne hermostutti sekä miestä että minua. Meidän piti allekirjoittaa suostumus leikkaukseen, ja osana sitä meille piti kertoa operaation riskeistä. Anestesialääkäri totesi tylysti, että vauvan sydän on jo niin heikossa kunnossa että se voi reagoida nukutuslääkkeisiin huonosti, ja vauva voi niin ollen menehtyä. Saamme tulla vauvan seuraksi anestesiahuoneeseen, jos haluamme, mutta jos jokin menee pieleen, meidän on poistuttava välittömästi...

Sanomattakin on selvää, että tuosta ei mieliala yhtään kohonnut. Kun olimme saattaneet vauvan leikkaussaliin, lähdimme vaeltamaan orpoina Lontoon kaduille. Kyseiset korttelit olivat meille tuttuja aiemmilta visiiteiltä, mutta mieli oli sellaisessa myllerryksessä, että meinasimme eksyä saman tien. Päädyimme lopulta japanilaiseen ravintolaan näykkimään sushia. Ruokahalu oli täysin kadoksissa.

Palasimme sairaalaan parin tunnin kuluttua. Odotushuoneessa istui em. ortodoksijuutalainen mustahattu toisen mustahatun seurassa. Päätin unohtaa etiketit ja kysyin suoraan, miten heidän vauvansa leikkaus on edennyt. Parivaljakko ryhtyi heti ystäviksemme.Toinen haukkui anestesialääkärin empatiakyvyn maan rakoon ja toinen tarjosi meille mehua. Kaiken jännityksen keskellä minua lämmitti ajatus siitä, miten ääritilanne voi kaataa kulttuurien väliset muurit niin, että hupsista vaan...

Lääkäri tuli yhtäkkiä ilmoittamaan että vauva palaa pian osastolle.

Onko hän kunnossa??

Tajusin heti, miten typerä kysymykseni oli. Vauvahan ei palaisi osastolle, ellei olisi kunnossa...

Kun pikkuisemme saapui, hän haukkoi surkeasti henkeään. Hoitaja silitti hänen päätään ja pyysi, että antaisimme hänelle heti maitoa. Juotimme vauvan varovasti makuuasennossa. Vauva joi koko pullon, ja vaipui sitten uneen. Istuimme vierellä katselemassa pieniä kalpeita kasvoja. Silmät olivat levolliset ja vauva nukkui syvää unta. Tunsin itseni äärimmäisen kiitolliseksi siitä, että vauva on hengissä.

Kirurgi saapui kertomaan, että leikkaus oli mennyt paljon paremmin kuin he olivat odottaneet. Vauvalle ei ollut tullut yhtäkään komplikaatiota. Kysyin kirurgilta monta kysymystä. Miten on mahdollista, ettei vauvan vikaa huomattu raskaudenaikaisessa rakenneultrassa eikä missään vaiheessa syntymän jälkeen, vaikka ainakin tusina lääkäreitä kuunteli vauvaa stetoskoopilla kun kuskasin häntä klinikalle tulehduksien takia? Kuulemma tavallinen rakenneultra ei tutki sydäntä perinpohjaisesti ja vauvan sydämen kuuntelu on taitolaji, joka ei ole tavallisella lääkärillä aina hallussa... Vika on lisäksi melko harvinainen. Kirurgi oli niin ystävällinen, etten sanonut mitä ajattelin. Ajattelin, että jos olisin synnyttänyt vauvan Suomessa, vika olisi havaittu paljon aikaisemmin. Tietenkään en voi olla asiasta täysin varma, mutta se on ainakin varmaa, että Suomessa vauvat tutkitaan paljon perinpohjaisemmin heti synnytyksen jälkeen ja sitä seuraavina kuukausina.

Keskustelu kirurgin kanssa jäi, kun vauva heräsi. Seuraavan aamun ultra varmisti, että leikkaus oli sujunut hienosti. Jo vuorokauden sisällä pikkuisemme piristyi ihmeellisellä tavalla. Ihonväri ei ollut enää harmaa, vaan vaaleanruskea. Huulet olivat muuttuneet sinertävistä vaaleanpunaisiksi. Ruoka maistui hyvin ja oksentelu oli loppunut kuin seinään. Ennen kaikkea vauva oli erilainen - paljon iloisempi ja energisempi. Pian tyttö istui jo sairaalan käytävällä miehen sylissä hihkumassa ohikulkijoille. Hoitajat eivät olleet uskoa luonteenmuutosta. Joku virnuili, että vauvalle on tehty sydänleikkauksen lisäksi aivoleikkaus!

Kun lähdimme kotiin, tuntuikin tavallaan siltä, että jätimme yhden vauvan sairaalaan (pienen reppanan...) ja otimme toisen mukaan (herttaisen tehopakkauksen). Jollakin kummallisella tavalla surin sairaan vauvan poismenoa, vaikka uusi vauva olikin täysin hurmaava.

Nyt olemme olleet kotona melkein viikon. Aika on mennyt tutustuessa vauvan uuteen persoonaan ja nukkuessa pahimpia univelkoja pois. Yön tunteina mieli on kerrannut parin viime viikon tapahtumia kuin rikkinäinen levy - kysynyt miten, miksi, entä jos...

Entä jos vauvan ongelmaa ei olisi havaittu ajoissa? Tilannehan oli jo äärimmäisen vakava, ja kun katselen vauvan sairauden oirelistaa, hänellä oli jo kaikki muut oireet, paitsi yksi: äkillinen kuolema.

Tunnen itseni erittäin uupuneeksi. En ole ilmeisesti vielä vielä toipunut tapahtumien aiheuttamasta shokista.Vaikka olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että selvisimme seikkailusta parhaalla mahdollisella tavalla, minua järkyttää edelleen tietoisuus siitä, että pelissä oli aivan liian kallis lasti...

6 kuukautta

2011-10-29T22:45:00.001+01:00

Rakas tyttömme täytti tällä viikolla 6 kuukautta. En voi uskoa, miten nopeasti puoli vuotta on mennyt. Tai itseasiassa tämä kokonainen vuosi... Vuosi sitten näihin aikoihin jännitin raskauden jatkumista - peläten pahinta, toivoen parasta... Matkasin siskon juhliin väljä mekko päällä ja toivoin, ettei kukaan huomaisi tilaani. Vasta raskauden puolivälissä uskalsin uskoa tulevaan ja tulla kaapista ulos. Sitten olikin jo huima kiire valmistautua vauvan saapumiseen, kun kaikki oli vielä hankkimatta ja miettimättä - ja työt oli saatava sellaiseen jamaan, että pystyisin jäämään vapaalle. Aika viime joulusta huhtikuun loppuun on mielessäni yhtä kaaosta...Toivoin ensimmäistä kertaa elämässäni, että aika kuluisi hitaammin. Kun vauva syntyi, tuo toive tuli jäädäkseen. Jokainen hetki, joka on painunut unohduksiin väsymyksen takia, harmittaa. Vauvan tuoma onni on ollut niin valtavaa, etten usko enää minkään vetävän sille vertoja. Siitä syystä olen vauvan merkkipäivästä ehkä enemmän suruissani kuin iloissani. Kuitenkin pakotan itseni iloiseksi. Riippumatta siitä, miten tähän on tultu ja minne ollaan menossa, elämä on tässä ja nyt - ja vauvamme on ihana!

Pari viimeistä kuukautta ovat kuitenkin olleet raskaita, kun vauva on sairastellut solkenaan. Saimme vaihdettua allergisille tarkoitetun korvikkeen toiseen, huomattavasti paremman makuiseen merkkiin, mutta se ei ratkaissut oksennusongelmaa, joka on itseasiassa vain pahentunut. Nyt viikon sisällä vauva on oksentanut 2-3 kertaa vuorokaudessa oikein kunnolla, vaikka olemme tehneet kaikki varotoimenpiteet: röyhtäyttäneet usein ja pitäneet vauvaa pystyasennossa pitkään syömisen jälkeen. Useimmiten käy niin, että tyttö alkaa yskiä kesken juomisen, ja sitten oksentaa. Toisinaan hän vääntelehtii sängyssä pitkään, ennen kuin oksentaa. Yöheräämiset ovat tihentyneet ja vauva-rukan kitinä on melkein jatkuvaa. Oireiden perusteella vaikuttaa klassiselta refluksitaudilta, mutta se kummastuttaa, että oireet alkoivat niinkin myöhään kuin vasta kuukausi sitten. Vauva ei nimittäin oksentanut kertaakaan ensimmäisten 5kk aikana, kun imetin (ensin kokoaikaisesti ja sitten vähenevässä määrin).

Tosin tätä viimeistä kuukautta ovat varjostaneet muutkin vastoinkäymiset, jotka ovat saattaneet pahentaa ongelmaa: tarhaan joutuminen, pitkä flunssa, kaksi korvatulehdusta ja silmätulehdus... Vauva on laihtunut, kovasti kalpea eikä jaksa pahemmin leikkiä - puhumattakaan että hymyilisi tai opettelisi konttaamista. Olen tullut tieni päähän terveyskeskuslääkärien kanssa. Koetan saada ensi viikolla ajan erikoislääkärille - jospa saisimme sitten viimeinkin asioihin valaistusta.

Tällä hetkellä pieni reppana nukkuu keskellä parisänkyämme silmät rähmässä, tutti suussa ja nalle kainalossa. Olen laittanut työt kylmästi jäähylle, hoitanut vauvaa itse kotona - ja toivonut enemmän kuin kerran, että vanhempani asuisivat edes hieman lähempänä. En usko, että he jaksaisivat hoitaa sairastelevaa vauvaa, enkä sitä odottaisikaan, mutta jo pelkkä läsnäolo ja sympatia toisi helpotusta tilanteeseen!

Vastatuulessa...

2011-10-06T09:26:00.000+01:00

Vaikka koetan olla kuinka optimisti, niin nyt on todettava, ettei meillä ole mennyt kovin hyvin sitten viime postauksen...

Ensin vauvan ripuli jatkui jatkumistaan - jo kuudetta viikkoa. Korvikemerkin vaihtamisesta ja muista poppakonsteista ei ollut minkäänlaista apua. Tyttö kalpeni ja laihtui silmissä. Ei lopulta jaksanut edes tapella leluista kaverinsa kanssa, vaan makasi flegmaattisena viltin päällä ja tuijotti ikkunasta ulos. Vein vauvan sitten lääkäriin, joka suostui lopultakin uskomaan, että vauvalla on jonkin sortin allergia. Hän ei kuitenkaan lähettänyt tyttöä allergiatesteihin (väittäen, ettei 5kk vanhaa voi testata luotettavasti - lieneekö totta vai ei...), vaan määräsi suoraan allergisille tarkoitettua korviketta.

Hain korvikkeen kotiin ja huomasin, että sepäs haisee ja maistuu aivan sanonko mille...Kuulemma kuuluu asiaan. No, vauvakin huomasi ongelman, ja kieltäytyi juomasta. Muutamana päivänä sekoittelin korviketta pumpattuun rintamaitoon, ja saimme jokin verran sillä konstilla alas. Ripuli katosi kuin taivaan tuuliin, mutta annas olla, uusi ongelma ilmaantui: vauva alkoi oksentelemaan. Ei siis pulauttelemaan, vaan ihan kunnolla oksentamaan kaaressa pitkin lattioita ja seiniä... Sain oksentelun kuriin pienentämällä korvikemääriä ja pitämällä vauvaa mahdollisimman paljon pystyasennossa. Vahinkoja sattuu kuitenkin edelleen. Eikä tyttö syö läheskään niin paljon kuin kuuluisi. Harrastan vieläkin aamu- ja iltaimetystä, mutta se on edelleenkin hankalaa - joko onnistuu tai sitten ei, riippuen vauvan tuulesta...

Kaiken huipuksi jouduin palaamaan töihin maanantaina, ja viemään vauvan tarhaan. Täällä lyhyiden äitiyslomien maassa otetaan jopa 6-viikkoisia tarhaan. Tosin tässäkin tarhassa meidän 5-kuukautinen on kyllä nuorimmasta päästä. Tarhassa on 18 alle vuoden vanhaa samassa n. 50 neliön huoneessa, ja jokaisella on oma hoitaja, niin että jokaisella hoitajalla on 4-5 omaa vauvaa. Teoriassa uusi vauva kulkee oman hoitajan mukana viikon verran niin, ettei pikkuista jätetä ollenkaan yksin. Käytännössä olen joutunut jättämään vauvan päivittäin aina eri hoitajalle. Ensimmäisenä päivänä, kun tulin hakemaan tyttöä kotiin 2 tunnin kuluttua (ajatellen, että totutan vauvan vähitellen tarhaan), kuulin itkun jo kauas ulos. Kun pääsin sisälle, oma hoitaja väitti, että vauva nukkuu. Kun menimme katsomaan, niin miten olikaan? Tyttö karjui pinnasängyssä! Hoitaja nosti hänet sitten syliinsä, mutta olisiko tehnyt niin, ellen olisi tullut visiitille? Sanoi sitten vaan, että "she's done reaaaally well for the first day"...

Seuraavana päivänä pikkuinen itki jo kun jätin hänet tarhaan, ja kun hain 3 tunnin kuluttua, niin hoitaja (jokin muu kuin oma) valitteli, ettei vauva suostunut syömään. Eilen sama episodi toistui, sillä variaatiolla, että oma hoitaja soitti minulle töihin ja pyysi minua hakemaan vauvan, kun se ei suostu syömään ja on "clearly upset". Selitin, että vauva on ruokittava heti kun se on heräämässä eikä vasta puolen tunnin kuluttua, kun se jo karjuu hylättynä ja raivoissaan pinnasängyssä. Vauvan oma hoitaja sanoi jees jo ennen kuin olin päässyt lauseeni loppuun. Kun tuon yhdistää hoitajan tyhjään katseeseen, niin mietityttää, kuuliko tai ymmärsikö hän edes, mitä sanoin...

Tottakai tiedän, että jokainen vauva protestoi hoitoon joutumista, ennen kuin tottuu siihen. Tiedän senkin, ettei tarha ole paras paikka näin pienelle. En kuitenkaan onnistunut löytämään sopivalta ja luotettavalta tuntuvaa perhepäivähoitajaa - ja tarhassa on se etu, että se on työpaikan tarha. Voin hakea vauvan kotiin nopeasti milloin haluan ja paikka on työnantajan sponsoroima eli kohtuuhintainen - mikä tarkoittaa täkäläisittäin "ainoastaan" 900 euroa kuussa. Lastenhoito on brittilässä huippuhintaista - ellei lasketa mukaan laittomasti maassa oleskelevia kiinalaisia isoäitejä, jotka saattaisivat ottaa vauvan hoitoon hyvinkin edulliseen hintaan!

Määrään itse työni tahdin ja voin hakea vauvan kotiin milloin haluan, joten siinä mielessä tilanne on joustava - mutta työvuori on vauvavapaan jäljiltä aivan valtava, ja kasvaa edelleen... Minun olisi päästävä purkamaan sitä mahdollisimman nopeasti. Mies joutuu olemaan nyt yli puolet ajasta Ranskassa eikä sukua asu mailla halmeilla, joten olen aika epätoivoinen tilanteen kanssa. Miten ratkaista vauvan syömis- ja hoito-ongelmat mahdollisimman nopeasti? Väsyneenä ajatus ei kulje, ja ongelmien ratkaisu tuntuu melkein mahdottomalta...

Imetyksen ihanuudesta... ja kauheudesta

2011-09-19T10:43:00.001+01:00

Muutaman päivän kuluttua pieni tyttömme täyttää 5 kuukautta. Poissa on tumma eskimolapsi, jonka korvalehdillä kasvoi mustaa nukkaa - tilalla vaaleaihoinen sinisilmäinen keiju. Vain tummanruskeat hiukset ja pitkänpitkät mustat silmäripset paljastavat tytön ranskalaisen geeniperimän - eloisan tempperamentin lisäksi!

Tarkoituksenani oli jatkaa blogiani vanhaan malliin, mutta kesä mennä humahti sellaisessa kiireessä, että jokainen koneella vietetty minuutti oli käytettävä välttämättömyyksien hoitamiseen. "Mutta pieni lapsihan nukkuu paljon - miten sulla ei ole muka aikaa!?" on moni ihmetellyt. Vastaus löytyy vauvamme tempperamentista. Jo 1kk iässä tyttö alkoi saada hurjia rintaraivareita. 2-kuisena ne voimistuivat ja saavuttivat tähtitieteelliset mitat. Vauva kertakaikkiaan kieltäytyi imetyksestä valveilla ollessaan. Mikä neuvoksi? No, imetys vauvan nukkuessa. Kummallista kyllä nukkuvakin vauva voi syödä, mutta hitaasti ja vain tietyssä unen vaiheessa...

Lomamatkat Ranskaan, Suomeen ja Venäjälle (yhteensä noin 6 viikkoa sukulaisten nurkissa ja hotelleissa oleskelua - sekä matkailua maassa, merellä ja ilmassa) pyörivät näin jälkeen päin ajateltuna enimmäkseen yhden asian -- vauvan unisyöttöjen -- ympärillä. Alkulomasta imetys onnistui vielä lentokentän lastenhoitohuoneessa. Loppulomasta se sujui vain hiljaa makuultaan pimeässä huoneessa. Ihanimmillaan vauva makasi rentona vierelläni, pienet silkkiset sormet ojennettuina auki, ja imi ahnaasti unelmoiva katse kasvoillaan. Pahimmoillaan hän luikerteli sängyllä kuin villieläin, imi 5 sekuntia, kunnes käänsi päänsä taas muualle.

Elokuun lopulla lomilta palattuamme vein vauvan punnitukseen. Neuvolantäti rypisteli kulmiaan, kun paino ei ollut noussut riittävästi. Päätin sitten lisätä vastikkeen määrää satunnaisesta yhdestä pullosta kolmeen pulloon päivässä. "Homma ratkaistu", ajattelin tyytyväisenä, "ei se täysimetys ollutkaan meitä varten...". Mutta mitä taahtuikaan? Lapsi sai heti megalomaanisen ripulin (ja elämänsä ensimmäisen flunssan). Kuvittelin aluksi, että ripuli johtui viruksesta. Pari viikkoa myöhemmin tajusin, että sen on jotenkin liityttävä vastikkeeseen. Terveyskeskuslääkäri suositteli täysimetykseen paluuta. Neuvolantäti veti paatoksella samaa linjaa. Totesin molemmille, ettei onnistu: minun on palattava lokakuun alussa takaisin töihin.Vaihdoin kaikessa hiljaisuudessa vastikemerkkiä, mutta ripulointi jatkui... ja imetys oli entistä hankalampaa, kun vauva kiemurteli unissaan vatsavaivojaan.

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Osa minusta tuntee syyllisyyttä siitä, kun luovuin täysimetyksestä niin "helpolla" (pienen paino-ongelman takia). Osa minusta ajattelee, että jo 4kk täysimetys oli huippusaavutus ottaen huomioon miten hankalaksi puuha oli mennyt (ja sen, ettei passiivinen imeminen kertakaikkiaan sopinut tälle meidän harvinaisen eloisalle vauvalle). Pian on kuitenkin tehtävä päätös: jatkaako osa-aika imetystä pari kertaa päivässä (sekin on nimittäin takunnut pahasti viime päivinä - ja pumppaaminenkaan ei ole vaihtoehto enää, kun pumppaamalla ei yksinkertaisesti irtoa) vaiko luopua kokonaan...

Imetyksestä kokonaan luopuminen on vaikeaa. Pala nousee kurkkuun jo pelkästä ajatuksesta... Siis minulle, joka ajatteli jo alun perinkin, että huihai - jos imetys ei onnistu, niin vastikkeet kehiin vaan! Hormonit on selvästi pelissä, ja niiden ylivoima on melkoinen. No, pitihän niiden hormonienkin päästä viimein pätemään, kun olen tähän mennessä säästynyt melkein kaikilta kauheuksilta: mieli oli suht tasainen koko raskauden ajan ja vauvan ensimmäiset kuukaudet.

Olen koettanut analysoida itseäni, ja varmasti luopuminen tuntuu tuskalliselta siitäkin syystä, että tämä vauva saattaa jäädä ainokaiseksemme. Paluu lapsettomuushoitoihin on mietityttänyt, mutta vaikka palaisimmekin hoitoihin (mikä pitäisi tehdä melko pian tilanteemme huomioon ottaen...), jotenkin en usko niiden onnistuvan enää toistamiseen. Ja kun on viimein saavuttanut vauvan kautta tämän onnellisuuden erityisen tason on haluton palaamaan lähtökuoppiin toivomaan ja pettymään.

Hankalia asioita, mutta muilta osin elämä ei voisi olla onnellisempaa. Jokainen päivä ihmettelen suurta onneamme. Vauvamme on superihana suurine silmineen ja aurinkoisine hymyineen :D

2 kuukautta äitinä - kokoelma sekalaisia tuntemuksia

2011-06-24T23:05:00.000+01:00

Pikkuisemme on ylihuomenna tasan 2kk vanha. Poissa on uneliaasti silmiään aukova, hellyyttävästi itseensä käpertynyt vastasyntynyt. Tilalla on kirkassilmäinen, hurmaavan tomera vauva, joka katselee tarkasti ympäristöään ja on juuri oppinut hymyilemään (taikka tarkemmin sanottuna nauraa hekottamaan suurella hampaattomalla suulla!). Mieli on jo kovasti haikea. Jos kehitys jatkuu tätä menoa, meillä ei ole kohta enää vauvaakaan, vaan iso lapsi! Ajatukset kääntyvät kuluneeseen kahteen kuukauteen: olenko osannut nauttia todella vauvasta niin paljon kuin olisin voinut? Vastaus on, etten tietenkään. Varmasti kukaan ensikertalainen ei osaa ottaa niin rennosti kuin pitäisi. Jos nyt voisin mennä ajassa taaksepäin, niin nukkuisin vauvan kanssa samassa sängyssä (mies evakkoon, jos tila ei riittäisi! ;-)) iho ihoa vasten, jättäisin turhat vierailijat vastaanottamatta, unohtaisin kellon kokonaan, ja vain hengittäisin vauvan tuoksua...

Kuluneet kolme päivää ovat olleet tähänastisen vauva-ajan ihanimmat - ehkä juuri siksi, kun olen nauttinut vain ja ainoastaan vauvasta. Mies on ollut matkoilla (hän on ollut muuten kotona vauvan syntymästä lähtien), joten olemme saaneet olla ihan kahdestaan. Vasta näinä päivinä olen oikein tutustunut vauvaan ja sisäistänyt sen tosiasian, että minä olen todellakin tuon vauvan äiti. Olen ilmeisesti vain sellainen ihminen, että tarvitsen tilaa ja yksityisyyttä (jopa miehen suhteen) suurien asioiden sisäistämiseen.

Mutta miksi äitiys on sitten niin vaikeasti sisäistettävä asia, onkin toinen juttu... Kun vauva syntyi, ystäväni soitti ja ihasteli, miten mahtavaa on, kun minusta tuli viimeinkin äiti. Minä korjasin heti spontaanisti, että ei kun mahtavaa on se, kun minä sain viimeinkin lapsen. Ystävä ei huomannut asiassa eroa, mutta minulle ero oli selvä. En oikeastaan koskaan kaivannut kenenkään äidiksi (tai identiteettiini muutakaan muutosta tai lisäystä), mutta halusin elämääni lapsen. Ja kuitenkin tosiasia tietysti on, että samalla kuin sain lapsen, minusta tuli äiti. Vieläkään en osaa jutella lapselle tyyliin "äiti sitä, äiti tätä", mutta jollakin tasolla ymmärrän olevani hänen äitinsä. Tätä problematiikkaa on vaikea pukea sanoiksi, mutta nyt miehen poissaollessa ajatukseni ovat viimeinkin aloittaneet em. asian suhteen prosessin, jonka myötä ne tulevat toivottavasti täysin selkenemään ajan kanssa...

Yksityisyydestä puheen ollen ehkä harmittavin asia kuluneina viikkoina on ollut töiden kummittelu taustalla ja työkavereiden suhtautuminen vauva-vapaaseen. Olen alalla, jolla ihmiset omistautuvat perinteisesti uralleen. Monilla on perhe (erityisesti miehillä), mutta työt tunkeutuvat kaikkialle mukaan: työmeilejä lähetellään yömyöhään, viikonloppuisin ja lomien aikaan. Tajusin itsekin jo etukäteen, että täydellisen äitiysloman pitäminen tulee olemaan mahdotonta. En kuitenkaan arvannut, miten mahdotonta. Postilaatikkoni on suorastaan tulvinut postia! Lähes päivittäin jollakin on ollut jokin "poikkeuksellisen kiireellinen / tärkeä / polttava asia", johon on tarvinnut pikaisesti apua. Aluksi jaksoin uskoa, että kyseessä on todellakin aina poikkeustapaus. Nyt tuo usko on mennyt - ja tilalle tullut ärtymys. Työtoverit ovat olleet vauvasta vilpittömän iloisia, mutta suurin osa on samaan hengenvetoon kysynyt, että olenko miettinyt, miten vauva tulee vaikuttamaan uraani. Jotkut (enimmäkseen naiset) ovat jopa sanoneet suoraan, etteivät halua lapsia sotkemaan omia työkuvioitaan. Lapsettomuudesta ei minun alallani siis välttämättä "kärsitä", vaan sitä pidetään suht normaalina tilana. Olin aiemmin itsekin hyvin työkeskeinen, mutta minusta alkoi tuntua jo usea vuosi sitten siltä, ettei yksi asia kertakaikkiaan riitä elämän sisällöksi... Halusin perheen. Jatkoin silti lapsettomuushoitojen lomassa uurastusta, kun olen mielenkiintoisella alalla enkä keksinyt muutakaan yhtä antoisaa tekemistä. Mutta nyt kun minulla on viimeinkin vauva, niin tärkeysjärjestys on täysin selvä: ura on kakkonen ja vauva ykkönen. Ketuttaa vain, kun niin moni läheisenä pitämäni ihminen ei edes yritä ymmärtää asiaa... Tiedän, että minun pitäisi hakea vertaistukea samanmielisiltä (kun heitäkin kumminkin löytyy) ja jättää eriävät mielipiteet rannalle, mutta toistaiseksi en ole päässyt niin pitkälle.

Nyt kun kirjoitan tätä pikkuisemme tuhisee levollisena sohvannurkassa pehmeän lammastaljan turvissa. Vaikea uskoa, että sama vauva huusi kuin vietävä tänään lääkärissä, kun kävimme hakemassa rokotukset. Naama punaisena, nyrkit pystyssä ja selkä kaarelle vedettynä hän oli niin koominen ilmestys, että lääkärikin alkoi nauraen kyselemään, että mistäs tyttö on perinyt noin voimakkaan tahdon. Hyvä kysymys... Ehkä se on suomalainen sisu (minuun et pkle kyllä koske!) yhdistettynä ranskalaiseen tempperamenttiin (jos kosket, niin järjestän mielenosoituksen!) :D

Kuulumisia vauva-arjen keskeltä

2011-06-12T22:31:00.002+01:00

Edellisestä postauksestani on vierähtänyt kokonaiset kolme viikkoa. Pikkuisemme on tänään jo vähemmän pikkuinen - 6 viikkoa ja 5 päivää vanha! Vauva-arki on ollut niin kaikennielevää, että nytkin on silmät ristissä ja ajatus pätkii. Terästäydyn kuitenkin kirjoittamaan tätä postausta, jottei blogitauko venyisi ihan luvattoman pitkäksi...

Vauvan ensimmäinen kuukausi oli jännittävää selviytymispeliä, jossa kaikki energia meni valvomiseen ja uuden opetteluun. Tunsin itseni ihmeellisen onnelliseksi - mutta väsymys turrutti kuitenkin suurimmat tunteet. Suuret tunteet astuivat kuvioon vasta, kun ensimmäiset vieraat saapuivat kaupunkiin: omat ja miehen vanhemmat. En muista, kumman idea oli kutsua kummatkin vanhemmat tänne samaan aikaan - minun vai miehen - mutta se ei ollut todellakaan idea parhaimmasta päästä!

Vanhemmat eivät olleet milloinkaan tavanneet toisiaan, joten tapasivat mielellään. Osapuolet eivät varsinaisesti asuneet meillä, vaan majailivat hotelleissa. Emme olleet kuitenkaan varautuneet siihen, miten vaikea olisi aikatauluttaa pienen vauvan ruokailu- ja nukkumisaikoja vierailijoiden lounas-, illallistamis- yms. sosiaalistumisaikoihin. Varsinkin kun vauva aloitti rintaraivarit suunilleen samoihin aikoihin, kun vieraat saapuivat kaupunkiin... Imetys oli mahdotonta, jos yksikään vieras oli kylässä. Vauva huusi joka ruokailun yhteydessä suoraa kurkkua, ja hänen tyynnyttelemiseensä tarvittiin suunnilleen jokainen asunnon huone, sohva ja tyyny! (Nyt tuo tilanne on hieman rauhoittunut, mutta edelleenkin imetys onnistuu parhaiten kun vauva on puoliunessa...).

Jotenkin kuitenkin selvisimme, mutta rankka tilanne nosti minulla tunteet pintaan... Omien vanhempien tapaaminen olisi ehkä ollut tunteikas paremmissakin olosuhteissa. Vanhempani ovat nimittäin jo niin vanhoja ja kumaraisia (ja minulle niin rakkaita...), että oli vaikeaa katsella heitä pikkuisen vauvan kanssa. Ajattelin ihan pakostakin, että heidän välissään on sellainen sukupolvien mentävä kuilu, ettei meidän vauvalla voi olla kovin kauaa isovanhempia elossa. Onnistuin kokoamaan itseni vanhempien läsnäollessa, mutta iltaisin itku kuristi kurkkuani...

Miehen vanhempien tapaaminen nosti taas kovin päinvastaisia tunteita pintaan. Ranskalaisessa kulttuurissa perhesiteet ovat tiukemmat kuin mihin olen tottunut, ja etenkin miehen perhe on kuin pieni kylä: kukaan ei tee mitään ilman, etteivät kaikki muut puuttuisi siihen. Anoppi kauhisteli heti ovesta astuttuaan rintaruokintaa: kuinka kukaan voi noin primitiivistä touhua harrastaa - vastikehan on pajon modernimpi vaihtoehto - ja pulloruokinnan suuri etu on se, että tietää tarkalleen, paljonko vauva on juonut! Mies selitteli jälkeenpäin, ettei Ranska ole mikään imetyksen luvattu maa, mutta olin siinä vaiheessa jo loukkaantunut anopille niin verisesti, että annoin piupaut kulttuurieroille! Vastaavanlaisia kulmat kurtussa lausuttuja mielipiteitä satoi anopin suusta kuin saavista kaataen. Muiden mielipiteet eivät liikuta minua yleensä suuntaan eikä toiseen, mutta nyt kun ne kohdistuivat omaan vauvaan, niin ne saivat minut melkein raivonsekaiseen tilaan... Ilmoitin miehelleni, että hän saa luvan pitää äitinsä harvinaisen loitolla meidän vauva-arjesta. Onneksi fyysistä välimatkaa on yleensä melkoisesti - tuo Englannin kanaalikin on sopivasti erottamassa meitä toisistamme! :-)

Huokaisimme molemmat helpotuksesta, kun vieraat poistuivat maasta. Hiippailin sen jälkeen pari päivää kotona aamutakki päällä ja nautin vauvasta ilman minkäänlaisia aikatauluja.

Mutta jottei tämä postaus menisi ihan narinaksi, niin on todettava, että viiime viikkoina minulle on vauvan lisäksi tuottanut suurta onnea tuo mies (vaikka onkin peräisin omituisesta imetyksen vastaisesta maasta!). Aavistelin kyllä etukäteen, että mies tulee osallistumaan uuteen elämäntilanteeseen melko isolla panoksella, mutten olisi ikinä arvannut, miten isolla! Hän on hoitanut vauvan ohella pyykit, tiskit ja ostokset ennen kuin olen ehtinyt edes ajatella niitä. Plus iloinnut vauvasta ihan samalla intensiteetillä kuin minäkin. Tuntuu suoraan sanottuna melkein kuin olisin voittanut tuplajättipotin. Niin moni on valittanut ns. hyvienkin miesten luikertelevan vauvanhoidosta. Ja voin kuvitella, että helpostihan niin käy, kun imetys nielaisee suuren osan ajasta - ja on tosiaan vain naisten puuhaa...

Vauva on jo kasvanut ja piristynyt melkoisesti. Seuraamme jännityksellä, miten hän oppii uusia taitoja melkein päivittäin. Ainoa kummallinen juttu on, ettei vauva vielä hymyile (muuten kuin unissaan), vaikka ikää on tiistaina jo 7 viikkoa. No, ehkei hänellä ole syytä hymyillä, kun 2 tumpeloa pitää hänestä huolta :D.

Meitä kuitenkin hymyilyttää kun olemme saaneet näin ihanan vauvan. Kun laitoimme kiitoskortin lapsettomuusklinikalle, oli vaikea löytää sanoja kuvaamaan tätä kiitollisuudentunnetta - niin suuri se on!

Vauvan ensimmäinen kuukausi

2011-05-20T09:12:00.002+01:00

Aivan ensimmäiseksi KIITOS kaikille onnitteluista! Olin ihan sanomattoman ilahtunut niistä, vaikken ehtinytkään kiittää jokaista henkilökohtaisesti. Tuntuu upealta ajatella, että monet teistä ovat seuranneet matkaani jo kauan ennen kuin vauva sai edes alkunsa. Se matka olisi ollut hyvin rankka tarpoa ilman arvokasta vertaistukea - kuten jokainen lapsettomuudesta kärsinyt tietää... Joten suuri kiitos teille rakkaille! :-)

Pieni tyttömme on tänään 3 viikkoa ja 4 päivää vanha. Nyt ei voi kuin ihmetellä, miten tuohon vajaaseen kuukauteen voikin mahtua niin paljon tapahtumaa...

Sektiosta toipuminen vei ensin oman veronsa. Kesti noin 10 päivää, kunnes liikkuminen ja sängystä nouseminen tulivat melkein kivuttomiksi ja aloin selvitä ilman lääkkeitä. Samaiset 10 päivää taistelin vimmatusti imetyksen kanssa. Meillä ramppasi neuvolantäti toisensa perään kotikäynneillä antamassa imetysvinkkejä ja punnitsemassa vauvaa... Lopulta kaikkein paras vinkki (se joka sai maidon todella liikkeelle) oli hankkia rintapumppu. Pumppu ratkaisi pahimmat ongelmat, kun vauva ei kertakaikkiaan jaksanut imeä, vaan nukahteli rinnalle - ja nukkui lopulta onnensa ohi. Nyt maitoa tulee pumpun ansiosta riittävästi ja ennen kaikkea riittävän nopeasti, jotta olen pystynyt vähentämään vastikkeen ihan minimiin. Haittana on tietysti, että vauva saa osan rintamaidosta suoraan pullosta ja nielee pullosta juodessaan melkoiset määrät ilmaa (ja itkee sitten iltaisin vatsaansa). Saa nähdä, miten tilanne jatkuu, mutta toistaiseksi olen onnellinen jokaisesta onnistuneesta imetyspäivästä!

Kun ruokaa alkoi tulla riittävästi, vauva piristyi ihan silmissä. Reilun viikon vanhana hän alkoi seurata liikkeitä ja osoittaa epätervettä mielenkiintoa hoitopöydällä olevaa pumpulipussia kohtaan. Neuvolantäti kummasteli niin pienen aktiivisuutta, ja ehdotti että hankkisimme jo tytölle leluja. Mies tuli sitten kotiin leikkimaton kanssa, ja siitäkös vauva riemastui! Tuosta lähtien hän on maannut matolla muutaman tunnin päivässä, tavoitellen roikkuvia leluja ensin yhdellä kädellä ja sitten kahdella. Nyt hän osaa jo tarttua papukaijaa pyrstöstä kiinni ja tönäistä sen keinumaan! Onnistuneita iskuja seuraa sarja riemunkiljahduksia - ja epäonnistuneita turhautunut puhina. Toisinaan neiti saa jopa papukaijaraivarit. Mies katsoo silloin minua anteeksipyytävästi. Hänen mielestään vauva on perinyt hänen puoleltaan ranskalaisen tempperamentin!

Niin hauska kuin onkin seurata tuon vajaa nelikiloisen neidin puuhailua, olen alkanut jo surra ajan kulumista. Minulla oli pieni unelias vastasyntynyt vain viikon ajan... Nyt on jo pieni virkeä oravanpoika, joka haluaa harjoitella linnun metsästystä! Ihan niin nostalgiseksi en ole vielä ryhtynyt, että haikailisin ison raskausvatsan perään, mutta sekin aika saattaa vielä tulla :D

Olen miettinyt paljon tunteitani. Lapsettomuuden pimeinä hetkinä tunsin kivun, surun ja tyhjyyden tunteen luissa ja ytimissä asti. Tunnenko nyt onnen, ilon ja kiitollisuuden samalla intensiteetillä? Vaikea sanoa... Sektiosta toipuminen, valvominen, vauvasta huolehtiminen ja kaiken uuden omaksuminen vie voimia ja turruttaa ehkä tunteilta hienoimman terän... Tunnen itseni ihan huippuonnelliseksi kun nuuhkin vauvan pehmeitä hiuksia tai katson suoraan hänen suuriin nappisilmiinsä. Mutta jo seuraavassa hetkessä on aika steriloida rintapumppu, pestä pyykit, yms. mahdollisimman nopeasti. Huvittavinta on se, että vaikka mies osallistuu vauvanhoitoon ihan samalla panoksella kuin minäkin (ja kantaa vauvasta niin paljon huolta, että se on melkein liikuttavaa!), olemme silti molemmat kiireisiä ja nääntyneitä. Ilmeisesti vauvanhoito on vielä hakusessa molemmilla! :-)

Pikkuinen on viimein saapunut!

2011-05-02T19:25:00.003+01:00

Pieni, pehmeä, tummatukkainen, linnunsilmäinen tyttäremme syntyi tiistaina 26.4. puolen päivän aikaan - ja sulatti meidän molempien sydämet! Pitkä lapsettomuushistoria ei auttanut valmistaaman meitä vauvan syntymään millään tavalla, vaan tunteet ovat yllättäneet voimakkuudellaan. Ollaan molemmat aivan soikeina onnesta :-)

Miten paljon voikin tapahtua viikossa... Vielä viime maanantaina tunnelma oli aivan hirveä. En pystynyt enää nukkumaan enkä kävelemään kunnolla. Vauva painoi sappirakkoa siinä määrin, että oikeassa kyljessäni oli karmiva kipu (joka muistutti lähinnä katkenneen kylkiluun aiheuttamaa kipua). Odotin tiistain sektiota kuin kuuta nousevaa - ja pian tiistai-aamu koittikin.

Menimme miehen kanssa sairaalaan aamukuudelta, ja jouduimme odottelemaan operaatiota usean tunnin. Niiden tuntien aikana tapasimme kirurgin (mukavan intialaisen naisen, joka teki heti asiantuntevan vaikutelman) sekä anestesialääkärin (empaattisen britin, joka lupasi antaa sekä spinaalin että epiduraalin varmuuden vuoksi). Lopulta saimme luvan pukea sairaalakaavut ylle. Minulle annettiin hirveä ruskea leikkauskaapu, mutta mies sai trendikkäät vetimet: vihreän leikkaussaliasun, vaaleanpunaisen myssyn ja keltaiset crocksit.

Sitten alkoi tapahtua vauhdilla: minut vietin anestesiahuoneeseen, jossa empaattista anestesialääkäriä ei näkynytkään enää mailla halmeilla. Minusta huolehti sen sijaan kiukkuinen aasialainen hoitaja, joka komensi armeijatyliin sängylle, kyryyn ja kasaan, ja uhkasi vaikka minkälaisilla kauhukuvilla, kun en pysynyt spinaalipuudutuksen aikana ihan paikoillani (kukaan ei pitänyt minua paikoillani, joten tottakai säikähdin, kun neula iskeytyi selkään!). Heti puudutuksen jälkeen sain käskyn maata sängylle. Jaloissa alkoi tuntua ensin pistelyä ja pian en pystynyt enää nostamaan enkä liikuttamaan niitä...

Minut kärrättiin sitten leikkaussaliin, joka oli kuin sirkus! Värikästä väkeä (kaikilla eriväriset myssyt ja crocksit) hääräsi ympärillä. Vatsaani suihkutettin useaan otteeseen kylmillä suihkuilla ja kysyttiin tunnenko mitään. Lopulta kun en enää tuntenut absoluuttisesti mitään, intialainen kirurgi ilmestyi näkyviin ja rauhoitti minut hymyllään. Eteeni nostettiin sermi, jotta en näkisi itse operaatiota. Siinä sitten makasin ja ihmettelin tuntemuksia. Tunsin kummallista liikettä ja nyhtämistä vatsassa, mutta se ei tuntunut missään vaiheessa pahalta. Muutaman minuutin kuluttua, aivan erityisen voimallisen nyhtämisen jälkeen, kirurgi kääntyi yhtäkkiä minuun päin ja nosti nähtäväkseni huutavan ja verta tippuvan vauvan! Olin jostakin syystä niin kauhuissani roiskuvasta verestä, että huokaisin helpotuksesta, kun hoitaja nappasi kirurgilta vauvan huomaansa. Mies lähti viereltäni vauvaa hoitamaan. Tuosta hetkestä lähtien muistini on aika heikko...

Leikkauksen jälkeen minut kärrättiin toipumishuoneeseen. Muistan, että tapasin miehen huoneessa. Muistan jatkuvan verenpaineen mittauksen. En kuitenkaan muista, että vauva olisi ollut huoneessa, vaikka valokuvista päätellen oli, ja olin jopa yrittänyt imettää vauvaa. Osastolle siirtymisen jälkeen filmi on yhtälailla hämärä. En edelleenkään muista vauvaa, mutta muistan kivun ja huonon olon, kun puudutuksen vaikutus alkoi heiketä. Muistan yrittäneeni mutustaa paahtoleipää huonoon oloon. Iltakymmeneltä miehen oli lähdettävä kotiin, ja siinä vaiheessa vauva tuotiin vierelleni. Olo oli yhtäkkiä parempi, ja aloin ihmetellä miten pärjään vauvan kanssa. Minulle tuli nimittäin täytenä yllätyksenä, ettei brittisairaaloissa (ainakaan julkisen puolen sairaaloissa) ole lastenhoitohuonetta. Minun oletettiin painavan nappia kun vauva itkee, pitää vaihtaa kuiviin tai ruokkia... Vauva itki aamuun asti, joten nukkumisesta ei tullut mitään. Ruokkimisestakaan ei tullut mitään. Kun kysyin onko sairaalassa korviketta, niin minulle sanottiin, ettei ole ja että vauva kyllä pärjää kolme päivää ilman ruokaakin (?!).

Kun mies tuli aamulla sairaalaan, olin jo päässyt eroon katetrista ja harjoitellut kävelemistä. Suureksi kummastuksekseni käveleminen ei ollutkaan karmivan kivuliasta - mutta yleinen olotila oli sektion ja parin vuorokauden valvomisen jälkeen niin heikko, että sain pidellä kiinni seinistä. Siitä huolimatta intialainen kirurgi ilmestyi ilmoittamaan, että olin toipunut niin hienosti, että pääsisin kotiin vaikka heti: 24 tuntia sektion jälkeen! Ajatus tuntui ensin hurjalta, mutta koska sairaalasta ei saanut minkäänlaista apua taikka tukea imetykseen, niin suostuimme kotiuttamiseen ihan mielellämme.

Vasta kotiin tullessa ymmärsin sen: olemme saaneet vauvan. Lapsettomuushoito siis todellakin onnistui! Vaikka raskaus eteni ilman komplikaatioita ja vauvalla oli kaikella todennäköisyydellä asiat hyvin, tajusin, että olin sittenkin pitänyt jarruja päällä loppuun asti - ihan siltä varalta, jos jokin menisikin pieleen. Vasta kotona uskalsin tutkia vauvaa, hengittää sen tuoksua, ihailla sen tummia linnunsilmiä ja kosketella sen pehmeitä hiuksia...

Nyt kun kirjoitan tätä tyttö on 6 päivää vanha. Ensimmäistä kertaa elämässäni en odota mitään tapahtuvaksi. Toivon vain, että aika pysähtyisi - tai menisi mahdollisimman hitaasti - jotta saisimme nauttia vauvasta mahdollisimman kauan.

Jännitys tiivistyy!

2011-04-21T08:27:00.003+01:00

Hoidimme miehen kanssa synnytysvalmennuksen muutaman päivän intensiivikurssina, kun ajattelimme, että säästämme niin sekä aikaa että hermoja. Valitsin kurssin todella tarkasti, välttäen kaikki luomu- ja hippiorganisaatiot - ajatellen, että kurssi menee ainakin miehen kohdalla hukkaan, ellei ole sopivan asiallinen. Muutkin kurssilaiset näkyivät päätyneet sinne vastaavanlaisen vertailun jälkeen. Joukossa oli lääkäripariskunta, kokkipariskunta ja pankkialaa edustava pariskunta - kaikki ilmiselvää jalat maassa -porukkaa. Niinpä olikin melkoisen huvittavaa, kun kurssin vetäjä osoittautuikin varsinaiseksi superemoksi, joka vannoi kotisynnytysten nimeen (sairaalat kun ovat epäilyttäviä paikkoja) ja joka vastusti sekä lääkkeellistä kivunlievitystä että rokotuksia. Ideologia syötettiin meille hienovaraisesti "tieteellisen" todistusaineiston saattelemana. Tiesittekö esimerkiksi, että epiduraali saattaa lamaannuttaa vauvan viikkokausiksi, että vain 1% naisista on kykenemättömiä rintaruokintaan, ja että miehen ei pidä auttaa yösyötöissä (silloinkaan siis, vaikka äiti olisi sairas) koska jopa satunnainen pulloruokinta kumoaa täysin rintaruokinnan edut?

Kun koetin kysellä hienovaraisesti sektiosta (kun joka neljäs synnyttäjä kuitenkin päätyy sektioon tässä maassa, halusi sitä tai ei), niin kurssin vetäjä ilmoitti tylysti, että aikoo käsitellä asian 5 minuutissa, koska pidempi puiminen voi rohkaista ihmisiä tarpeettomiin sektioihin. Lääkäripariskunta koetti olla ensin hienotunteisesti hiljaa, mutta kurssin jatkuessa oikoi yhä äänekkäämmin vetäjän sanomisia. Lopulta kävikin niin, että lääkäreistä oli meille eniten apua. Sain esimerkiksi perinpohjaisen selvityksen siitä, miten sektio suoritetaan ja miten riskejä voi minimoida. Tuo sektioinformaatio tulikin todella tarpeeseen, koska olimme jo kallistuneet miehen kanssa sektion kannalle. Konsuitoimme lopulta useaa eksperttiä. Yksiselitteistä suositusta emme saaneet, mutta suurin osa asiantuntijoista kuitenkin kehotti olemaan riskeeraamatta arvaamattoman vulvodynian kanssa.

Kun sektiopäivä sitten määrättiin, niin minuun iski kummallinen pelko. Ei suoranainen sektiopelko, vaan pelko siitä, mitä jos jokin meneekin pieleen synnytyksen kanssa. Jos jokin menisi pieleen, niin tilanne olisi aika hankala: tässä takapajuisessa maassa kun avopuolisoa ei lasketa lapsen isäksi ennen kuin äiti todistaa asian lapsen syntymätodistuksessa (vasta lapsen syntymän jälkeen). Eikä avopuolisoilla ole oikeuksia toistensakaan suhteen - ei esimerkiksi oikeutta päättää hoidosta, jos toinen ei pysty itse siihen.

Ryhdyimme siis pikaisesti tuumasta toimeen: tilasimme viralliset dokumentit Suomesta ja Ranskasta, hankimme kuulutukset, ja menimme naimisiin ensimmäisenä mahdollisena päivänä - pienessä toimistossa keskellä arkipäivää! Se olikin kaikkien aikojen tilaisuus: minä viimeisilläni (8.5kk) raskaana, mies kiiruhtamassa lentokentokentälle muutamaa tuntia myöhemmin, ja paikalla vain kolme todistajaa (läheisimmät työkaverit). Sormuksista, hääpuvuista ja muusta romanttisesta ei ollut tietoakaan, mutta ehdimme sentään mukavalle lounaalle todistajien kanssa. Vasta kotiin palattuani tajusin, etten ollut ilmoittanut asiasta kenellekään. Vietinkin sitten loppuillan puhelimessa selitellen asiaa järkyttyneille sukulaisille ja tuttaville. Mikset kertonut asiasta etukäteen?? No höm... no siksi, kun lupa avioitumiseen heltisi vain päivää ennen häätilaisuutta ;D.

Nyt olo on helpottunut: kävi miten kävi, niin asiat ovat ainakin järjestyksessä! Itse tilaisuus oli kuitenkin sen verran lattea, että siviilisäädyn muutos ei ole vielä iskenyt alitajuntaan. Meidän on varmaankin juhlittava asiaa toistamiseen (romanttisemmin!) kunhan vauva on ensin onnellisesti maailmassa ja olokin on parempi.

Olosta puheenollen, se on mennyt tässä kuluneen viikon aikana aivan mahdottomaksi. Vauva majailee vatsassa melko alhaalla, ja niinpä vauvan liikkeet aiheuttavat mieletöntä hermokipua lonkissa. Kyseessä on paha iskias kaikilla lisämausteilla! En uskalla enää lähteä kaupungille horjumaan yksin, kun kipukramppi voi viedä jalat alta milloin vain...

Mutta onneksi H-hetki lähestyy! Sektioaika on jo ensi viikolla. Tunteet heittelevät laidasta laitaan - paniikinomaisen pelon ja lapsellisen innostuksen välillä. Olo on itseasiassa niin tasapainoton, että olen joutunut ottamaan etäisyyttä kaikkiin ihmisiin, joilta en tunne saavani positiivista energiaa. Onneksi suurin osa läheisistä ymmärtää ja osaa tukea juuri oikealla tavalla.

Viimeiset viikot

2011-04-08T22:31:00.000+01:00

Huh, kauhistusta! Tajusin juuri, miten pitkään olen ollut päivittämättä blogiani... Tottakai minulla on ollut kiire yms., mutta että kokonainen kuukausi blogitaukoa?! Kun katselen kalenteria, en kertakaikkian käsitä, mihin tuo kuukausi on kadonnut. Ilmeisesti synnykseen liittyvä amnesia on iskenyt minuun etuajassa :D

Nyt on siis 36+3, ja olo on todellakin sen mukainen! Vatsa on aivan valtaisa (näky varpaisiin katosi jo aika päivää!) ja liikkuminen sellaista katkokävelyä, että melkein naurattaa (tiedän nyt jokaisen kulmakunnan puistonpenkin fyysisen lokaation melkoisella tarkkuudella). Nukkuminen onnistuu enää parin tunnin pätkissä, koska vauva on todella aktiivinen. Jollei pieni luinen jalka tunge kyljestäni ulos, niin ainakin pää survoo rakkoani niin, että tuska on melkoinen. Kuvittelin aina, että raskaana on tukalaa, kun on iso vatsa. Nyt tiedän, tukalaa on lähinnä siksi, että vatsassa myllertää iso otus kunnioittamatta ollenkaan ulkomaailman aikatauluja. Mutta en valita! Tukaluuden myötä myös jännitys ja malttamattomuus ovat kasvaneet. Olen jo niin utelias tapaamaan vauvan, että tuskin pysyn nahoissani :D.

Olen tilastani huolimatta tehnyt töitä, ja varmasti tulen jatkamaan jonkinlaista projektia aina H-hetkeen asti. Olen työskennellyt lähinnä kotoa käsin ja käväissyt paikan päällä vain tärkeissä kokouksissa. Pian en tosin kehtaa mennä niihinkään, kun vatsa herättää jo niin paljon huomiota... Suurin osa ihmisistä naulitsee silmänsä vatsaani, ja huomaa vasta hetken kuluttua, kenen vatsa on kyseessä! Tavallaan se naurattaa, ja tavallaan kiukuttaa. Tällaisia primitiiviotuksiako me ihmiset olemme??

Vauvavalmistelut ovat edenneet jo siihen vaiheeseen, että pian voin huokaista helpotuksesta. Vaunut on hankittu (olen aivan hullaantunut niihin!) plus kaikki välttämättömyystavara tuttupulloista vaippoihin. Vauvan vaatekokoelma on sekin kasassa, ja on niin hurmaava, että voisin huokailla sen edessä puoli päivää. Kaiken ihanuuden huipentumana on 4 anopin kutomaan pikkuruista villatakkia!

Mies rantautui viime viikolla Ranskasta isyyslomalle. Hän aikoo ottaa vauvan takia peräti 4kk vapaata! Olen siitä todella kiitollinen, koska suvut asuvat niin kaukana, että olemme vauvan synnyttyä lähinnä vain toistemme sekä ystävien varassa. Jo nyt miehestä on melkoisesti apua, kun en enää jaksa imuroida enkä kuurata kylppärin lattiaa.

Synnytysvalmennus alkoi tällä viikolla, ja se on ollut varsin mielenkiitoinen kokemus.... Mutta nyt sänky kutsuu puoleensa niin vastustamattomalla voimalla, että kertoilen synnytysvalmennuksesta lisää ensi kerralla :-). Pikaisiin kuulumisiin!!

Olipa taas kokemus...

2011-03-10T17:48:00.003Z

Hedelmöityshoitojen ja raskauden ehkä mielenkiintoisin osuus (niin hyvässä kuin pahassa) on ollut kanssakäyminen erilaisten lääkärien kanssa. Ensimmäinen lapsettomuuslääkäri Suomessa oli maailman ihanin ihmisenä, mutta puhui itsensä pussiin ja ristiin jopa yhden vastaanoton aikana (esim. jos puregon ei toimi, niin kokeillaan menopuria, kun se on toiminut monella ja hetken kuluttua: menopurin eduistahan ei ole mitään tieteellistä näyttöä...). Vaihdoin sitten luottamuspulassa klinikkaa, ja se olikin maailman paras ratkaisu. Uudella klinikkalla tuli vastaan lääkäri, joka ei ollut ainoastaan ihana ihmisenä, vaan niin ilmeisen asiantunteva (loogisuudesta puhumattakaan), että pystyin luottamaan häneen täysin ensi hetkestä. Ja hän saikin lääkityksen kohdalleen heti ensi yrittämällä. Myöhemmin, kun kärvistelin alkuraskauden vuotojen keskellä, kohdalleni osui montakin lääkäriä: jotkut hauskoja, toiset ylimielisiä - mutta kaikki mukiinmeneviä. Tiesin kuitenkin koko ajan, että todellinen tulikoe tulee eteen vasta raskauden loppusuoralla, kun kyse on synnytyksestä ja kun olen täysin julkisen terveydenhuollon varassa...

Viime Suomen visiitillä suomalainen yksityislääkäri suositteli pahan vulvodynia-sairauden takia joko sektiota tai alatiesynnytystä ilman apuvälineitä (sillä varauksella, että jos synnytys ei etene mallikkaasti, niin tehdään tarvittaessa sektio). Hän suositteli synnytystä Suomessa, mutta kun otin asioista selvää, niin Suomeenpa ei voi tulla julkiselle puolelle synnyttämään suunnitellusti. Suomessa pitäisi oleskella ikään kuin "sattumalta" juuri siihen aikaan, kun synnytys sattuu käynnistymään luonnollisesti (kuka tuohon huuhaahan muuten uskoo: eihän kukaan ole enää yhdeksännellä kuulla "sattumalta" missään!?) - ja jos tarvitsee sektion tai synnytyksen käynnistyksen, niin asia mutkistuu...

Niinpä päätin kokeilla kepillä jäätä täällä Brittilässä. Pyysin lähetteen paikallisen yliopistosairaalan synnytyslääkärille, jotta voisin keskustella sairaudesta ja siitä miten synnytys em. tapauksessa hoidetaan. Sain odottaa aikaa kuin kuuta nousevaa. Eilen tuo aika viimein koitti.

Minua odotti sairaalassa (pienessä kenkälaatikon kokoisessa vastaanottohuoneessa!) tiukan näköinen intialainen täti, ei ollenkaan se sama kokenut lääkäri, jolle olin pyytänyt saada ajan, vaan joku toinen. Hän pläräsi papereitani ja meni muitta mutkitta asiaan:

- Haluat siis vulvodynian takia sektion?
- Ei, kun haluan tässä vaiheessa lähinnä tietää, miten sairaus otetaan huomioon synnytyksessä.
- Jos synnytyskipu huolettaa sinua, saat epiduraalin.
- Synnytyskipu ei ole ongelma, ongelma on mahdolliset repeämät ja se, paranevatko ne koskaan.
- Mutta synnytyshän saattaa parantaa vulvodynian kokonaan.
- Klassisen vulvodynian. Mutta minulla on sellainen sairauden ala-laji, jossa ongelmana on kivun lisäksi haavaumat ja repeämät, joita saan jo ihan tavallisesta sisätutkimuksestakin (seksistä puhumattakaan...) ja joiden paranemiseen menee harvinaisen pitkä aika.
- Kyseessä on siis jokin muu sairaus kuin vulvodynia - jokin ihosairaus?
- Ei kun yksi vulvodynian ala-laji.
- Oletko tietoinen sektion riskeistä?
- ????

... ja ennen kuin ehdin kertoa toistamiseen, etten ole anelemassa sektiota, niin nainen poistui yhtäkkiä huoneesta. Istuin siellä tunkkaisessa kenkälaatikossa ainakin puoli tuntia yksikseni. Lopulta hän palasi yhtä yllättävästi kuin oli kadonnutkin, ja totesi:

- Okay! Neuvottelin parin muun lääkärin kanssa, ja päätimme, että sektio on sinulle paras ratkaisu - ei yksin vulvodynian takia, vaan iän takia, ja sen takia, että kyseessä on IVF-raskaus.
- ???? Onko IVF-raskaus jonkinlainen syy sektioon?
- Monet IVF-hoidoissa olleet kokevat jo kärsineensä riittävästi hoidoissa, ja haluavat helpon synnytyksen.
- Mutta kun synnytyksen vaikeus ei ole todellakaan minun ongelmani, vaan...
- Ja mitä enemmän ikää, niin sitä kallisarvoisempi IVF-raskaus tietysti on.

Istuin siinä täysin hölmistyneenä, kun täti alkoi kirjoittaa tarmolla lähetettä sektioon ja tunki syliini nipullisen sektio-aiheista luettavaa. 2 minuuttia myöhemmin olinkin jo matkalla ulos sairaalasta.

Tänään on ollut puulla päähän lyöty olo. Täti ei selvästikään tuntenut sairauttani. Miksei hän siis lähettänyt minua jonkun vulvodyniaspesialistin luo arvioon? Miksi hän painoi todellisen ongelmani villasella ja kieltäytyi uskomasta, ettei kyse ole synnytyskivun välttämisestä, vaan paljon kauaskantoisemmasta ongelmasta - ja miksi syy sektioon kyhättiin mieluummin olemattomista henkisistä kuin todellisista fyysisistä tekijöistä?

Positiivista on se, että tiedän nyt, että voin valita alatiesynnytyksen ja sektion välillä. Mutta varsinaiseen ongelmaani en saanut apua. Ratkaisu on varmaankin taas hakeutua jonkun kalliin yksityislääkärin vastaanotolle puimaan asioita kaikessa rauhassa...

Loppuraskauden alku

2011-02-23T18:38:00.001Z

Jo viime viikolla alkoi tuntua siltä, että olotilani on muuttumassa... Tällä viikolla (kun 30 raskausviikkoa täyttyi!) muutos onkin jo todella ilmeinen:

Oloni on raskas... (tajusin tässä kuin taika-iskusta, mistä sana "raskaana" on saanut alkunsa!).

Vatsa tuntuu yhtäkkiä pullahtaneen keskikokoisesta suureksi (muidenkin kuin itseni mielestä: tuntemattomatkin ovat alkaneet tuijotella sitä!)

Vauvan liikehdintä on muuttunut voimakkaaksi: pienet jalat tamppaavat vatsaani oikein tarmolla, sormet kutittavat kylkiluita, ja suurimmat iskut saavat koko vatsan pompahtamaan (esim. nolosti kesken kokouksen!). Mekastus vatsassa yltyykin välillä niin hirmuiseksi, että mietin onkohan tuo ihan normaalia - vai onko meille tulossa AHDH-lapsi!?

Iho vatsan päällä tuntuu kireältä kuin makkarankuori. Aivan kuin se ei olisi ehtinyt mukaan huimaan kasvupyrähdykseen... Koetan kompensoida tilannetta vimmaisella rasvauksella, mutta saa nähdä, auttaako se ajoissa.

Energinen keskiraskaus on taaksejäänyttä elämää. Uupumus saattaa vetää jalat alta milloin tahansa, ja kävelyvauhtini on hidastunut huimasti. Toissapäivänä väsähdin puolen tunnin reippaasta lenkistä niin, että paluumatkalla jopa 80-kymppiset papat ohittivat minut kevyesti.

Kiukkuinen selkäsärky vaivaa, erityisesti aamulla ja illalla

Ummetuksesta en halua edes kertoa...

Hormonit jylläävät siihen tyyliin, että on vaikea erottaa metsää puilta. Koetankin välttää kaikin konstein konfliktieja sekä kotona että kodin ulkopuolella. Huoli tulevasta on paisunut isoksi kuin pullataikina:

              Miten ehdin valmistautua vauvan tuloon henkisesti?
              Miksen aloittanut valmistautumista aiemmin?
              Miten synnytyksestä voi selvitä hengissä?
              Miten meidän parisuhteelle tulee käymään?
              Mullistuukohan koko elämä nyt ihan lopullisesti?
              Olikohan ihan fiksua toivoa tätä raskautta niin hirmuisen paljon?

Tuosta viimeisestä kysymyksestä voi nähdä aivan selkeästi, että rationaalinen ajattelu on todellakin vaarassa lentää ikkunasta ulos!

Tilanteen voisi summata siten, että olen parin viime viikon aikana paisunut isoksi vaivalloiseksi elefantiksi, jonka henkinen elämä on kovin ailahtelevaista. Nyt kun olisi kristallipallo, niin yrittäisin tutkailla, tuleeko tilanne pysymään ennallaan vaiko kenties vielä huononemaan oleellisesti H-hetkeä kohden. Ongelmana on se, että H-hetkeen on vielä kokonaiset 10 viikkoa. Se on pitkä aika fyysisessä mielessä - ja toisaalta aivan liian lyhyt henkisessä mielessä...

No, ei auta kuin odottaa ja katsoa mihin tämä suuri seikkailu minut vielä viekään! :-)

Raskaushuolia - ja yllättävä ensitapaaminen

2011-02-10T00:19:00.000Z

Olen kärvistellyt viime viikot aivan hirvittävän työsuman kourissa... Postilaatikko on tulvinut kiireellisiä meilejä jo heti aamusta (pahimmillaan koko päivä on vierähtänyt niihin vastaillessa) ja olen kiitänyt hiukset hulmuten kokouksesta toiseen... Viime viikolla pistäydyin Italiassa, lensin sieltä päiväksi Englantiin, ja nyt olenkin jo Suomessa. Lentomatkoista en muista kuitenkaan mitään, koska vietin nekin nenä kiinni läppärissä...

Mistä ihmeestä tämä rynniminen? Suoraan sanottuna raskaudesta. Siitä, että tiedän itse olevani raskaana ja siitä, että muut tietävät raskaudesta. Tiedämme nimittäin kaikki, että se, mikä on tehtävä lähitulevaisuudessa, on tehtävä nyt, ennen kuin paisun liian suureksi ja ennen kuin lapsi tupsahtaa maailmaan... Koska oloni on ollut aivan loistava (hurjaa ummetusta lukuun ottamatta!), en ole tuntenut tarvetta hiljentää vauhtia.

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, mielessäni on kaihertanut muutama raskauteen liittyvä huoli... Huoleni johtuvat lähinnä Britannian surkeasta raskauden seurannasta. Keskiverto-odottaja ei näe Englannissa lääkäriä kertaakaan ennen synnytystä. Sisätutkimuksia ei tehdä ollenkaan (muka infektiovaaran takia), synnytystapa-arviosta puhumattakaan. Veriarvoja seurataan laiskanlaisesti, ja sokerirasituskoekin tehdään varsin leväperäiseen tyyliin: ostetaan pullo colaa kioskilta, juodaan se, paastotaan tunti, ja käydään sitten verikokeessa... Ensin ajattelin, että maassa maan tavalla, mutta sitten huoli raskaudesta alkoi painaa. Mitäs jos minulla onkin piilevä hiivatulehdus? Tai jos kohdunkaula on lyhentynyt kaikessa hiljaisuudessa? Entä miten alatiesynnytys tulee onnistumaan vulvodynia-sairauteni takia (kun jo tavallinen sisätutkimuskin tuottaa tuskaa...)?

Varasin siis Suomesta ajan hyvälle lääkärille ja ajattelin, että selvitän kaikki huolet samalla iskulla. Lääkäri määräsi minut kaikkiin mahdollisiin kokeisiin, ja suositteli vulvodynian takia joko sektiota tai varovaista alatiesynnytysyritystä mieluiten Suomessa (ehdottomasti ilman imukuppeja yms. välineitä). Vaikka sairaus huolettikin (minulla se on aika pahana), en tullut ajatelleeksi, että se saattaisi vaatia erikoistoimenpiteitä. Englannissa sairautta ei oteta yhtä vakavasti, joten tuskin saisin sektiota sillä perusteella - ja Suomeen on taas hankala tulla synnyttämään: joutuisin tulemaan jo pari kuukautta etuajassa lentokiellon takia... ja se taas sekottaisi työkuviot entisestään.

Mutta ei niin paljon pahaa jottei jotakin hyvääkin. Lääkäri tutki minut perinpohjaisesti 4D-ultralla, ja aivan yllättäen sain nähdä pienen tyttäreni kasvot lähietäisyydeltä! Tyttö on nyt 28+1 ja painaa melkein 1300 grammaa - eli on jo melkoisen iso (ainakin verrattuna aiempiin ulriin). Hän aukoi suuria silmiään, mutristi huuliaan ja hieroi käsiään pulleita poskia vasten. Kertakaikkisen suloinen näky... Ja kummallisinta kaikesta: hän näytti aivan aidolta vauvalta.

Olin niin haltioissani tämän ensitapaamisen johdosta, että unohdin raskaus-, synnytys-, ja työhuolet siihen paikkaan! :-)

Mies ja raskaus

2011-01-19T14:00:00.003Z

Mietin jokin aika sitten huolestuneena, että mies vaikuttaa olevan tästä raskaudesta pihalla kuin lumiukko... Täynnä lapsellista intoa ja vaistonvaraista suojelunhalua, mutta vailla todellista tietoa! Tajusin, että mies tarvitsee tietoa mahdollisimman pian... Muuten käy helposti niin, että joudun kantamaan kaiken vastuun sekä raskaudesta että miehestä. Ja syntymän jälkeen vielä vauvastakin! Se ei mitenkään sovi, varsinkin kun minulla ei ole täällä sukua tukenani H-hetkellä, ja etenkin kun tarvitsen miehen apua vauvan hoidossa heti jo ruhtinaallisen 4 kuukauden mittaisen äitiyslomani aikana. Joudun nimittäin käymään silloinkin tärkeimmissä työkokouksissa - en useammin kuin kerran viikossa, mutta kuitenkin...

Lähdin siis harhailemaan kirjakauppaan ja siellä osuikin käsiini sopivasti kirja nimeltä "Pregnancy for Men". Kirjan takana luki lupaavasti:

"Having a baby is a big deal. Such a big deal in fact that something like 3 billion books have been written to give women the advice and support they need to get through it safe and sound.

This isn't one of them however.

The book you are holding is a rare and precious thing; a comprehensive and utterly honest guide designed to help men navigate the choppy waters of pregnancy - waters that will eventually break all over the back seat of your car and usher in the most extraordinary event of your life, witnessing the birth of your child..."

Lyhyen pläräämisen jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että kirja on ainakin hauska. Tarkistin vielä Amazonista, että se on saanut loistavat arvostelut. Kun huomasin arvostelujen joukossa miespuolisen kätilön hehkutuksen (miten kirja on kuulemma sekä hauska että erittäin asiantunteva), ostopäätökseni oli tehty!

Mies otti kirjan innolla vastaan, ja onnittelin itseäni loistavasta ideasta... Mutta pian sohvalta alkoi kuulua kummallisia kommentteja:

This book says that your brain is getting smaller! It has now shrunk about 20% of its original size. Isn't that funny!?

This book says I should participate in making a birth plan. Why don't we make it right now? So tell me, do we go for a water birth or an epidural injection? To be honest, I think we should have the epidural straight away! I mean what is plain water in comparison with a real drug??

You do know that our relationship will soon suffer a temporary cardiac arrest! Listen to this: "There's a very good chance that your relationship as you know it will very shortly end for good. What you have had in the past and are currently enjoying the Indian summer of, will never be the same again. Ever". Scary - ha?

Listen to this too: "Foreign holidays, cool careers, good food - oh yes, this is what dreams are made of, this is what relationships have evolved into, this is what real equality between genders can bring. And then you have a baby... A nappy-wearing cluster bomb lands right in the middle of serene and blissful partnership, giving a toss about the hard-fought gains of feminist crusade. His prime concern is to be fed, winded and changed. Now." Gosh... Do you think we can survive this??

You ought to really read this chapter called "The emergence of a manager Mum". It really describes in the funniest way what sort of shit I will soon be in, hahahahaha....

Lukukokemuksen lopputulos? Mies nauroi kippurassa ja minä kuuntelin harmistuneena.

Mutta ei hätää... Olen nyt buukannut meidät paikalliselle synnytysvalmennuskurssille. Miehen kirja on tietysti skeptinen kyseisten kurssien suhteen:

"What antenatal classes really do is make you think you are pretty well prepared for what's to come. Even though that is a complete load of bullocks, it's all you have got - so cling onto it!".

Hmmmm, ei kuulosta kovin lupaavalta, mutta koska mies on kaikesta huolimatta kuitenkin innostunut kurssista, niin kokeillaan seuraavaksi sitä :D

Lopuksi vielä pikapäivitys itse raskauden suhteen (huomasin, että olen parin viime kuukauden ajan fokusoitunut lähinnä tunneasioihin):

Oloni on ollut ihan loistava, ellei oteta lukuun järkyttävää ummetusta! Säätän lukijat yksityiskohdilta, mutta kyseessä on siis täysin toivoton ummetus, johon olen kokeillut kaikkia tunnettuja konsteja ja puolia tuntemattomistakin. Aiheenvaihduntani tuntuu olevan täysin seis! Muutoin tilanne on upea: supistuksilta, kolotuksilta ja muilta vaivoilta olen toistaiseksi säästynyt. Olo on energinen, ja vatsa on kasvanut huimasti (painoakin on tullut jo melkein 8kg, mikä vähän hirvittää, kun olen vasta viikolla 26... mutta ainakaan tuo paino ei ole tullut herkuista eikä mässäilyistä, koska ummetus on pakottanut minut askeettiselle ruokavaliolle). Vauva on superaktiivinen: kääntyy, potkii ja mukiloi vatsaani jatkuvasti. Tänä aamuna mies tiivisti asiantilan melko hyvin: "Huh! What was that? Was that our baby? She just hit me pretty hard through your stomach!"

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

2011-01-09T17:55:00.003Z

Sain äidiltäni joululahjaksi ensimmäiset vauvan vaatteet: pari pientä vaaleanpunaista potkupukua.

Ensimmäinen ajatukseni: "Hui! Eihän nyt pidä vielä vaatteita hankkia. Tämähän voi mennä vielä kesken...".
Toinen ajatukseni: "Apua, mitäs jos tulokas onkin poika! Siitä voi tulla vaikka Jorma Uotinen, jos me puetaan se vaaleanpunaiseen..." (mikä ei olisi toisaalta hassumpi juttu, koska Jormahan on pärjännyt ihan loistavasti elämässä!).
Kolmas ajatukseni: "Nuo vaatteet ovat niin pieniä, etteivät ne olisi mahtuneet kissallenikaan"...

Tuosta viimeisestä ajatuksesta muistin lapsuuden leikit - miten en oikeastaan koskaan leikkinyt nukella, vaan riistin nukkeparalta vaatteet ja puin ne mielestäni maailman suloisimman otuksen eli mustan kissani ylle! Laitoin kissan ylpeästi vaunuihin valkoisessa pitsimekossa, röyhelöhattu päässä (taikka en siis laittanut, vaan suorastaan telkesin vastustelevan kissan peittojen ja kuomun alle). Suureksi harmistuksekseni kissa pyristelikin itsensä ulkona vapaaksi ja lähti pinkomaan noissa naurettavissa vetimissä pitkin kyliä :D

Kun kasvoin aikuiseksi, pidin edelleenkin eläimiä suloisuuden huipentumana. Sisaren vauvat olivat ihan ookoo, mutteivät herättäneet hoivaviettiäni eivätkä varauksetonta ihasteluani ollenkaan samassa määrin kuin esimerkiksi pieni koiranpentu. Halu saada oma lapsi ei sekään lähtenyt liikkeelle perinteisestä vauvakuumeesta. Halusin lapsen, mutten ajatellut lasta nimenomaan vauvana. En koskaan katsellut kateudella vauvojen perään enkä hypistellyt kaihoisasti vauvan vaatteita... En edes lapsettomuuden synkimpinä hetkinä.

Tämä kaikki tulvi mieleeni, kun tuijotin noita ensimmäisiä potkupukuja hämmästyksen vallassa. Koetin lopulta kuvitella niihin oman vauvani, ja siitä lähtikin käyntiin todellinen prosessi:

Englantiin palattuani lähdin ihan tarkoituksella harhailemaan vauvanvaateliikkeisiin. Niitähän on täällä vaikka millä mitalla! Täydellisenä ummikkona ja melkoisena nirsona minulta kesti melko pitkään ennen kuin löysin omalle tyylilleni sopivia vauvan vaatteita. Kun ne lopulta löytyivät, ja kuvittelin vauvan niihin, niin yhtäkkiä - täysin varoittamatta - minuun iskikin se kuuluisa vauvakuume! Tajusin viimein, että vauvathan voivat olla suloisia. Erityisesti minun vauvani.

Mitähän psykologi sanoisi tästä? No, ehkä parempi kun en tiedä :D. Joka tapauksessa tuosta täysin materialistisesta sysäyksestä alkunsa saanut vauvakuume jyllää nyt siinä määrin, että mietin pääkoppa sekaisin, millaista olisi kun olisi vauva... "Olisi", koska edelleenkin on pieni jarru matkassa. Nythän on vasta 23+5, joten täysi varma en uskalla vauvasta vieläkään olla.

Onnellista Uutta Vuotta!

2011-01-01T11:35:00.001Z

Kun asetuin muutama vuosi sitten Japaniin, tutustuin heti alkajaisiksi Darumaan. Daruma on tuiman näköinen ontto nukke, jonka painopiste on alhaalla. Sitä ei saa kumoon millään - kun sitä yrittää kaataa, se nousee vain vihaisesti ylös! Nukke symbolisoi periksiantamattomuutta (joka on suunnilleen sama asia kuin suomalainen sisu). Siihen liittyy sanonta Nana Korobi Yaoki, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä "jos kaadutkin seitsemän kertaa, nouset kahdeksan kertaa ylös".

Japanissa on tapana ostaa Daruma-nukke Uutena Vuotena. Nukella ei ole ostettaessa silmiä. Omistaja maalaa sille heti alkajaiksiksi yhden silmän, joka symbolisoi uuden vuoden toivetta. Meni syteen taikka saveen, toiveen suhteen ei anneta periksi (periaatteella Nana Korobi Yaoki). Jos toive toteutuu, Darumalle maalataan toinenkin silmä, ja nukke kiikutetaan Uutena Vuotena temppeliin, jossa se poltetaan muiden Darumien kanssa isossa kokossa - kiitoksena toteutuneesta toiveesta. Ja sitten ostetaan taas uusi Daruma tilalle!

Mietin monesti, miten loistavasti Daruma ja "jos kaadutkin seitsemän kertaa, nouset kahdeksan kertaa ylös" -periaate sopii lapsettomalle. Niin kauan kuin on toivoa ja suinkin jaksaa, ei kannata antaa periksi.

Kiitos kaikesta siitä korvaamattomasta tuesta, jota olen saanut teiltä (ihanilta lukijoilta) vuonna 2010! Ilman teitä oma Darumani olisi varmasti vieläkin silmäpuoli... Suurin toiveeni vuodelle 2011 onkin, että mahdollisimman moni teistä saisi lapsen onnellisesti maailmaan (tai ainakin aluilleen) ennen seuraavaa vuodenvaihdetta!

Mullistusten joulu

2010-12-27T00:13:00.000Z

Tämä joulu on ehdottomasti poikennut edellisistä jouluista - ja koko lomakin on tuntunut erilaiselta kuin aiemmat kotimaan lomat. Erona aiempaan on yksi ainoa asia: minun odotukseni. Kuvittelin etukäteen, että oma oloni olisi erilainen (huomattavasti aiempaa onnellisempi!) tänä jouluna. Ja niinhän se onkin, vaikkei mitenkään euforisen onnellinen, koska mies on viettänyt joulun kotimaassaan (komporomissiratkaisu, joka on tuntunut aiempina jouluina ihan kohtuulliselta - nyt lähinnä oudolta!). En kuitenkaan osannut arvata, että suurin muutos aiempaan olisi ihan muualla kuin minun omissa tunteissani. Joulun järisyttävin juttu on ollut nimittäin se, miten minun odotukseni on laittanut perheen kuviot uuteen uskoon.

Suurin muutos minun kannaltani on ihan huimasti parantunut suhde äitiini. Suhteemme kärsi etenkin sen seurauksena, kun erosin aiemmasta miehestäni usea vuosi sitten. Vaikka äiti periaatteessa hyväksyi eroni ja tuki minua parhaansa mukaan, jonkinlainen tyytymättömyys jäi, ja tuntui itseasiassa voimistuvan vuosi vuodelta. Odotusuutinen muutti tuon kuvion täysin. Ei niinkään vauvan itsensä takia, vaan siksi, että se sai äitini tajuamaan, etten ole pelkkä uraohjus, ja että nykyinen suhteenikin on vakava, vaikka asumme eri maissa emmekä ole vierallistaneet suhdetta perinteiseen tapaan. Uutinen ikään kuin avasi äidin silmät minun suhteeni. Miksei hän kysellyt minulta asioita, vaan tyytyi elämään kummallisten oletuksiensa varassa vuosikaudet - sitä en tiedä... Nyt on jokin joka tapauksessa muuttunut, ja muutos tuntuu lähinnä helpottavalta viime vuosien jännitteen jälkeen.

Isässäni ei ole tapahtunut samanlaista muutosta. Syynä on yksinkertaisesti se, että minulla on maailman kultaisin isä: hän on tukenut minua täysin varauksettomasti aina. Mieheni voivat vaihtua, taivas voi tippua maan päälle jne - olen joka tapauksessa hänelle yhtä rakas. Hän, jos kuka, ansaitsee pyyteettömän rakkauden ritarikunnan mitalin! :D

Vanhin siskoni (jolla on useakin lapsi) on kuitenkin tarjonnut minulle joulun suurimman yllätyksen. Jos minua olisi pyydetty nimeämään yksi ihminen, joka tulee takuuvarmasti suhtautumaan uutisiini puhtaalla ilolla, olisin nimennyt juuri tämän siskon. Mutta kuikas kävikään? Sisko kysyikin koleasti, että onko mielestäni "fiksua jättää lasten hankkiminen vanhoille päiville" ja että "tuleeko sillä lapsella nyt olemaan mitään kotia, kun asutte kummatkin missä sattuu?". Katsoin siskoa haavi auki, kun tuo feedback ei todellakaan ollut hänen tyylistään. En voi keksiä reaktiolle muuta selitystä kuin sen, että sisko kokee jollakin kumman tavalla minun odotukseni uhkaavan hänen (tai hänen lapsiensa) asemaa perheessä... Kuitenkin sisko on minua niin paljon vanhempi (ja hänen lapsensakin ovat niin kaukana vauvaiästä ), että tuo reaktio tuntuu lähinnä absurdilta.

Kaiken kaikkiaan tämä joulu on ollut mielenkiintoinen kokemus. Se on vain mennyt liian nopeasti! Huomenna matkaan jo pallomahani kanssa takaisin kotisaarelle - ja tapaan miehen lähes 2 viikon eron jälkeen :-)

Lomatunnelmia

2010-12-21T20:30:00.001Z

Viime päivinä on tapahtunut sosiaalisesssa mielessä enemmän kuin koko syyskautena yhteensä. Olen viimeinkin (rv21) saattanut lähisukuni tietoiseksi raskaudestani - ja siitäkös ovat maailmankirjat menneet sekaisin...

Lensin perjantaina Lontoosta Tuholmaan H-hetkellä juuri ennen kuin lentokenttä suljettiin, ja törmäsin suoraan siskoni asuntoon. Kyseessä on minulle läheisin (omasta halustaan) lapseton sisko. Hänellä on suuri, värikäs persoona, josta puuttuu kaikenlainen lapsirakkaus ("...siis mikään ei ole niin rasittava kuin kirkuva pikkukersa!"), joten mietin kuumeisesti, miten oikein esitän hänelle asian. Lopulta muistin, että hän pitää lähisukulaisten valokuvia kotonaan pienissä kehyksissä. Ostin siis pienen valokuvakehyksen. Ajattelin, että saan sen avulla kerrottua kätevästi uudesta sukulaisesta...

Siskon reaktio uutisiin oli yhtä värikäs kuin hänen persoonansa. Hän pomppasi hämmästyksestä tuoliltaan, huudahti ilosta, ryntäsi voitonriemuisena halaamaan minua, ja painui sitten saman tien kellariin etsimään omia vauva-aikaisia vaatteitaan, joihin "se kersa on ehdottomasti puettava!". Ensireaktio oli siis positiivinen, mutta annas olla, kun heräsimme seuraavana aamuna... Kun raotin silmiäni, vierestäni kuului kiukkuinen kuiskaus "oletko sä muuten miettinyt, että se kersa on sitten koko ajan sussa kirppuna kiinni ja meidän vapaus on mennyttä !" Muistin pikku Myyn, jolla on kuuluisasti vain 2 tunnetta: ilo ja kiukku. Sellainen on minunkin siskoni. Katsotaan nyt, kumpi noista tunteista vie lopulta voiton "sen kersan" suhteen!

Tukholmasta lensin sitten Helsinkiin, jossa tapasin vanhempani. Tilanne jännitti minua vieläkin enemmän kuin siskoni tapaaminen. Vanhempani ovat jo 80-kymppisiä, ovat pitäneet minua paljon suurempana uraohjuksena kuin todellisuudessa olen - eivätkä ole kuulemma ikinä ajatelleet, että haluaisin lapsia... He reagoivatkin uutisiini täydellisellä 5 minuutin hiljaisuudella. Isäni lehahti punaiseksi kuin paloauto ja äitini tuijotti minua silmät teevadin kokoisina. Aloin hiljaisuuden tiivistyessä jo miettiä, miten äidin pumppu kestää järkytyksen ja mikä olikaan paikallinen hätänumero, kun he äkkiä toipuivatkin shokista ja sulivat onnelliseen hymyyn...

Vanhempien reagointi on ollut liikuttavaa. He ovat jo niin vanhoja, etteivät mitenkään jaksa hoitaa vauvaa, mutta siitäkin huolimatta suunnittelevat vauvanhoitomatkoja Britanniaan. Erityisesti äitini on myös eläytynyt odotukseen hämmästyttävällä tavalla. Hän on suunnitellut vauvanvaateostoksia samalla intensiteetillä kuin monet odottavat äidit, ja panikoinut täydellisesti miettiessään, miten "hirveän suuri suru se olisi, jos lapsi ei olisikaan terve tai ei syntyisi elävänä". Minulle (todelliselle keskenmenohermoilijalle!) onkin jäänyt lähinnä tyynnyttelevän aviomiehen osa! Kummallisinta on se, ettei äitini ole todellakaan kovin äidillistä tyyppiä. No, ehkä ne emonvaistot voivat herätä vielä tuossakin iässä!?

Muu suku ei ole vielä kuullut uutisia, mutta joulukin on vielä edessä... Nyt kun jännittävimmät kertomiset ovat takanapäin, odotan mielenkiinnolla, miten loma tästä etenee!

Vatsa on kasvanut jo sellaisiin mittoihin, että raskauden pimitys onnistuu enää telttamallisen villapaidan avulla. Painoa on tullut 5kg lisää, joten ihan keijumitoissa en enää ole... 2-3 viikkoa sitten (melko tarkalleen heti rakenneultran jälkeen) aloin myös viimein tuntea vauvan liikkeet. Nyt ne ovat voimistuneet päivä päivältä eivätkä todellakaan muistuta perhosen siipien suhinaa, kuten joku on runollisesti kuvannut. Ne ovat kyllä ihan rehellisiä iskuja! Melko kesyjä toistaiseksi, mutta raskaushan on vasta puolivälissä... Muilta osin olo on ollut oikein hyvä viime aikoina, niin fyysisesti kuin henkisesti.

Vuosi sitten...

2010-12-08T18:42:00.000Z

Tasan vuosi sitten minut kutsuttiin Hong Kongiin pitämään puhe. Olin aivan innoissani. Saan matkustaa työn puolesta paljon, mutta suurin osa matkoista suuntautuu tylsiin Euroopan ja USA:n kaupunkeihin. Jos saan valita, matkustan mieluiten Aasiaan. Hong Kong on yksi suosikkikaupungeistani. Siihen liittyy ihania muistoja - ja koskaan en ole palannut sieltä tyhjän matkalaukun kanssa kotiin! (lue: olen aina palannut sieltä noin 30 kiloisen jättilaukun kanssa, jossa ei ole ollut yhtäkään tarpeellista ostosta :D...)

Viime joulukuun matka oli kuitenkin erityinen. Tavanomainen matkainnostus oli jostakin syystä poissa, shoppailu ei kiinnostanut, nähtävyydet eivät innostaneet, mikään ei tuntunut miltään... Ainoa asia, joka matkassa piristi, oli se, että sain tavata vanhan opiskelukaverini, jolla on kaksi pientä lasta (2 ja 4-vuotiaat).

Vietimmekin ihanan päivän yhdessä: minä, ystäväni, 2 maailman suloisinta pikkutyttöä, ja filippiiniläinen lastenhoitaja. Ystäväni kertoi, että lasten isä asuu Abu Dhabissa, ja käy Hong Kongissa vain neljä kertaa vuodessa pidennetyn viikonlopun. Pari on kuitenkin "yhdessä", joten kyseessä on kaukosuhde. Tytöt näkevät isänsä skypessä viikoittain, mutta varsinaisia tapaamisia on vähän. Toisaalta lapset eivät näe paljon äitiäkään. Ystäväni puurtaa nimittäin maan tyyliin 12-tuntisia työpäiviä. Hän näkee lapsiaan lähinnä viikonloppuisin.

Kun kummastelin, miten rankkaa tuo mahtaa olla, niin ystäväni vain naureskeli. Kuulemma parisuhde pysyy parempana kun ei tavata "liian usein", ja vaikka lapsia on ikävä viikolla, viikonloput korvaavat kaiken. Kuulemma rankinta on huolehtia lasten koulutuksesta. Hong Kongissa kun on lastentarhaankin pääsykokeet, ja hyvään tarhaan ei pääse, ellei ole tarpeeksi hyvää portfoliota (kansiota, jossa kerrotaan lapsen balettiharrastuksesta, soittotunneista, jne). Ja jos hyvään tarhaan ei pääse, niin hyvään kouluun ja yliopistoon ei ole asiaa. Ystäväni kertoi, miten hän joutuu valvomaan öitä portfolioiden kimpussa ja ottamaan kokonaisia vapaapäiviä töistä osallistuakseen lastentarhan vanhempainiltoihin. Hän kärsii kroonisesta väsymyksestä eikä ehdi kunnolla edes vaateostoksille. Mutta kuulemma kaikki on kuitenkin sen arvoista, koska mikään maailmassa ei ole yhtä ihanaa kuin se, että on saanut perheen. Ja se, kun kaikki ei pyöri vain oman navan ympärillä...

Tuon päivän jälkeen ymmärsin itseäni paremmin. Tajusin, miksi olin menettänyt kyvyn iloita matkoista, shoppailusta ja Aasian huumasta. Olin kurkkua myöten täynnä itseäni ja omaa nautintoani. Halusin elämääni syvemmän merkityksen. Halusin ihan vähintään jakaa elämän ilot muiden kanssa.

Kirjoitin tuolta matkalta pitkän meilin miehelle, jossa kerroin, että minulla on vain yksi toive tulevalle vuodelle: haluan lapsen. Sanoin, että mielestäni on aika lopettaa loputon masentava yritys ja mennä lapsettomuusklinikalle mahdollisimman pian. Ja niin siinä sitten kävi, että hakeuduimme tutkimuksiin heti joulun jälkeen.

Toivoin lasta täksi vuodeksi enemmän kuin mitään muuta, mutten ikinä kuuna kullanvalkeana olisi uskonut, että hoito onnistuisi ja että ihan oikeasti raskautuisin... Kun kiinalainen ystäväni kuuli uutisen, hän ei ollut ollenkaan yllättynyt. Kuulemma toivoin oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, kun Tiikerin vuosi oli juuri tuloillaan. Ja onnistumisen varmisti vielä se omenanmuotoinen hopea-amuletti, jonka ystäväni lahjoitti minulle.

Naurattaa, vaikka ei ehkä pitäisi! :D Jos taiat ovat todella näin tehokkaita, niin seuraava Aasianmatkani tulee olemaan hyvin tarkoitushakuinen: ostan tähtikartan ja menen sinne strategisesti oikealla hetkellä toivomaan kaikille blogiystävilleni vauvaonnea :-)

Rakenneultra

2010-12-01T12:41:00.000Z

Edellisen postauksen kirjoittaminen auttoi ihan ihmeellisellä tavalla - osittain ihanien kommenttien ansioista (KIITOS kaikille!), ja osittain siksi, että huoleni kutistuivat oleellisesti, kun sain puhallettua ne blogin sivuille... Onneksi on tämä blogi - muuten olisin kiipeillyt seinillä jo pidempään!

Rakenneultra oli yksi hupaisimpia toimenpiteitä, joihin olen toistaiseksi joutunut. Sen suoritti paikallisen yliopistosairaalan lääkäri, joka vetää yksityistä iltaklinikkaa samaisessa sairaalassa. Hän oli asiantunteva ja ystävällinen, mutta melko kärsimättömän oloinen kaveri, joka vaikutti suurine kaljamahoineen enemmänkin lähipubissa istuvalta jalkapallofanilta kuin perinatologian eksperiltä. Kun pikkuinen ei suostunut kääntymään otollisiin asentoihin, hän rummutti vatsaani keskimääräistä tarmokkaammin ja aneli "Come on, baby! ... BABY! Please please please TURN! Come on now... PLEASE! PLEASE!". Mies nauroi ja minullakin oli vaikeuksia pysyä vakavana. Varsin pian lääkäriltä menikin hermot, ja hän komensi minut sairaalan valtavaan rappukäytävään vetämään 3 kierrosta ylös alas... Siinä sitten rampattiin miehen kanssa - oli aika hupaisaa puuhaa! Onneksi tuo toimi, ja vauva käyttäytyi loppu-ultrauksen halutulla tavalla.

Ultran tulos oli se, että kaikki näytti hienolta :-). Sukupuolikin selvisi... Kuulemma tyttö! Suhtaudun tuohon vähän epäillen, vaikka lääkäri sanoikin olevansa 100% varma asiasta. Nythän on viikkoja vasta 18, ja arvaukset ovat menneet muillakin joskus pieleen... Mies oli vieläkin skeptisempi - hän kuulemma "näki" kulkuset ihan selvästi! (ihania nuo miehet, kun kuvittelevat tosinaan olevansa kaikkien alojen erikoisasiantuntijoita :D). Emme itseasiassa edes keskustelleet etukäteen, kumpaa kukin toivoi. Tämä raskaus on jo sellaisenaan riittävän suuri ihme. Tyttö kuulostaa molemmista hienolta - mutta kumpikin kaipaa vielä varmistusta asiaan tammikuun ultrassa!

En osaa sanoin kuvata ultran jälkeistä suurta helpotuksen tunnetta... Se näkyi miehessäkin ihan selvästi. Hän alkoi pohtimaan heti, kenelle kertoa raskaudesta, miten kertoa, kuka tulee yllättymään, kuka järkyttymään, ja kuka mahdollisesti ilahtumaan... Itsessäni huomasin sellaisen uuden piirteen, ettei miehen spekulointi tuntunut ennenaikaiselta - ainoastaan huvitti. Kuitenkin (kuten tyypillistä!), tulen omine reaktioineni hieman jälkijunassa. Syy on selvä: olen hermoillut ja stressannut paljon enemmän kuin mies, joten hyvien uutisten sisäistäminen vie enemmän aikaa.

Tämänhetkisistä tunteista päällimmäisenä on KIITOLLISUUS. Kiitollisuus, kun ollaan päästy näin pitkälle tässä ihmeraskaudessa.

Rakenneultraa hermoillessa

2010-11-28T14:21:00.001Z

Ihmismieli on heikko (kuten viime postauksessa arvelinkin!) ja niinpä junailin itselleni aikaistetun rakenneultran tulevalle tiistaille (joka on 18+0). Ajattelin, että huolet helpottavat heti, kun aika on varattu. Mutta miten kävikään? HAH! Aloin stressata heti kaikkia niitä mahdollisia ongelmia, jotka ultra saattaa paljastaa - vakavista sydänongelmista niihin potentiaalisiin kromosomiongelmiin, jotka saattoivat jäädä NT-ultrassa ja veriseuloissa huomaamatta...

Ihan rehellisesti: mikä on todennäköisyys, että lapsella olisi vakava ongelma? Tai tarkemmin: mikä on todennäköisyys ongelmiin tässä vaiheessa, kun ensimmäisen kolmanneken sikiöseulat on jo onnellisesti takana? En ole löytänyt kattavia tilastoja aiheesta, mutta arvelisin, että hirmuisen pieni... Miksi ihmeessä siis stressaan asiaa - jopa siinä määrin, että näin viime yönä unta, että lapsettomuushoidot aloitettiin taas alusta...

Totuus on, että pitkän lapsettomuuden jälkeen ajatus onnistuneesta raskaudesta tuntuu edelleenkin vieraalta. Ei tarvitse kuin palata muutama kuukausi ajassa taakse päin, niin koko raskaus oli epätodennäköinen (vaikka ICSI:n yleinen onnistumisprosentti onkin suht hyvä, meillä oli takana jo kaksi täysin puihin mennyttä hoitoyritystä). Ei voi mitään: epäusko kulkee vieläkin mukana matkassa - useimmiten taustalla, mutta tiukan paikan tullessa (kuten nyt) ihan näkyvästi etualalla.

Onko huolille mitään perustaa? Tiputteluvuotoa ei ole näkynyt sitten viikon 12, vatsa on kasvanut kuten pitää, ja vauvan syke kuuluu loistavasti dopplerilla. No, jos oikein kaivellaan, niin en ole vielä tuntenut vauvan liikkeitä ja sykekin kuuluu ehkä keskimääräistä alempaa... Neuvolan tädin mukaan on ihan loistava juttu, että vauva majailee alhaalla lantion suojissa ja sekin on täysin normaalia, ettei ensiraskaudessa tunne vielä liikkeitä näillä viikoilla. Mutta miten paljon painaa yhden neuvolan tädin mielipide minun huolieni rinnalla? Ei yhtään mitään! Se hukkuu pisarana mereen.

Vaikka tavallaan ymmärrän itseäni tuota lapsettomuustaustaa vasten, tuntuu silti hullulta tajuta olevansa näin neuroottinen... Nyt kun rakenneultraan liittyvät huolet ovat yhtäkkiä konkretisoituneet, näen ihan selkeästi, miksi tunsin niin voimakkaasti, etten voinut kertoa raskaudesta suvulle ja muille ennen tätä ultraa. Mutta jos rakenneultra meneekin hyvin, entäs sitten? Tulen toki kertomaan sukulaisille raskaudesta, mutta pelkään, että kehitän samalla uudet pilvet taivaalle: kimpun potentiaalisia uhkia, jotka saattavat tulla vielä minun ja vauvan väliin... Järki sanoo, että johonkin olisi vedettävä raja. Vaikken varmasti koskaan pääse eroon kaikista lapsettomuuden aiheuttamista haavoista, jossakin vaiheessa olisi raivattava tilaa uudellekin.

No, annan nyt kuitenkin itselleni luvan hermoiluun tiistaiseen ultraan asti (lähinnä siksi, etten keksi mitään rauhoittavaakaan) - mutta sen jälkeen tulee ohjelmaan jonkinasteinen kurinpalautus :D!

Sekalaisia ajatuksia

2010-11-20T18:46:00.003Z

Huomasin järkytyksekseni, että edellisestä postauksesta on vierähtänyt 2 viikkoa! Nyt kun olo on ollut suht normaali alkuraskauteen verrattuna, aika on mennyt suorastaan laukaten eteenpäin. Mikä huima kontrasti viime vuosien menoon, kun elämä oli yhtä menkkojen, testitulosten ja hoitojen odottelua eikä mikään koskaan liikkunut eteenpäin (paitsi oma ikä!) vaan kiersi turhauttavaa kehää, jossa tulevaisuuden suunnitteleminen oli melkein mahdotonta... Nyt olen viimein saanut jonkinlaisen perspektiivin tulevaisuuteen. Näkymä tuntuu äkkiseltään niin huimalta, etten oikein tiedä mihin zoomaisin. Keskittyisinkö unelmointiin, nauttimiseen, stressaamiseen, vai käytännön asioiden ratkomiseen? Tuota miettiessä aika tuntuu katovan johonkin mustaan aukkoon ilman että saan varsinaisesti mitään aikaiseksi.

Yhdellä rintamalla on kuitenkin tapahtunut kehitystä - nimittäin parisuhteessa. Tähän raskauteen liittyvää valtava vastuu ja yksinäisyydentunne alkoi lopulta painaa siinä määrin, että päätin purkaa koko valtavan tunnepadon pahaa-aavistamattoman miehen niskaan! Ajattelin, että aivan samantekevää, miten mies reagoi - kunhan oma olo palaa edes suht siedettäviin lukemiin... Olisin melkein voinut vannoa, että mies laittaa tuon minulle eksoottisen purkauksen raskaushormonien tiliin ja vetäytyy sanomalehden taakse pohtimaan omaa selviytymisstrategiaansa. Mutta kävikin ilmi, että aliarvioin häntä jopa nolossa määrin... Miehen mielestä kyseessä oli järkireaktio. Hän julisti tarmokkaaseen tapaansa, että tosiaan olen oikeassa: nyt onkin aika laittaa vastuu puoliksi joka asiassa! Istuin siinä sitten hölmistyneenä miettimässä, että olenko kenties lievästi autistinen, kun en purkanut mieltäni miehelle jo aiemmin? Toisaalta ehkä asia selittyy sillä, että minun oli niin vaikea hyväksyä omat tunteeni. Jos maailmassa on yksi asia, johon en ole halunnut sortua, se on ollut tarvitsemaan miestä jonkinlaiseksi tukipilariksi elämässä... No, nyt on sekin raja sitten rikottu ja vaikka itsekunnioitus onkin lentänyt ikkunasta ulos, niin olen kuitenkin alistunut kohtalooni. Näin vahvoja tunteita vastaan lienee turhaa taistella.

Raskaus on edennyt melko tasaisesti viime viikot. Nyt on 16+4, joten toinen kolmannes on jo hyvässä vauhdissa. Vatsa on kasvanut, mutta sen saa lavastettua vieläkin piiloon, joten en ole paljastanut asiaa työpaikalla. Töissä on nyt varsin tuulinen tilanne, joten on ihan fiksua salata raskaus vielä jonkin aikaa.

Etova olo on palannut yllättäen kuvioihin. Se saattaa johtua viime viikon rankasta työmatkasta (sain vain minimaalisesti unta ja sorruin syömään käsittämättömän määrän roskaruokaa). Toisaalta arvelluttaa, ovatkohan veriarvot ihan kohdallaan... No, ensi viikolla on onneksi neuvola, joten ehkä asia selviää siellä.

Edellisestä ultrasta on kulunut jo mahtavat 5 viikkoa, ja rakenneultraan on vielä melkein 4 viikkoa...Tuo väli tuntuu mahdottoman pitkältä ja vaikka dopplerista kuuluukin selkeät sydänäänet, silti mietityttää, kasvaako pikkuinen normaalisti... Olen siis hautonut mielessäni mahdollista ylimääräistä ultraa. Tietysti tuo ultra olisi tarpeetonta rahanhukkaa, mutta on minulla siihen järkeenkäypä (teko)syykin: tuo julkisen rakenneultra on niin lähellä joululomaa, että jos siinä ilmenee jotakin huolestuttavaa, niin lomasuunnitelmat menevät sitten ihan puihin. Katsotaan nyt, mille kannalle kallistun...

...Luulen, että ihmismieli on heikko ja että minulla on jo maanantaina ultra-aika varattuna :-)

Pää pyörällä

2010-11-06T14:37:00.001Z

Selvisin sukujuhlista kunnialla! Keksin mielestäni nerokkaan ratkaisun: pukeuduin noin 2 numeroa liian isoon mustaan silkkimekkoon, jonka sisko lahjoitti minulle kesällä, kun se ei mahtunutkaan hänelle itselleen (tai oli kuulemma mahtunut sovituskopissa, muttei enää kotona :D). Sisko ilahtuikin kovasti, kun näki lahjoituksen päälläni. Näytin omasta mielestäni lähinnä perunasäkiltä, mutta pääasia, ettei kukaan näyttänyt huomaavan tilaani ja että sisko sai tuossa tilaisuudessa kaiken ansaitsemansa huomion...

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta raskauden aikana, kun näin sukua. Edellinen kerta oli viikolla 7, kun kävin Suomessa varhaisultrassa. Mutta nyt kun raskaus oli ehtinyt tuplasti pidemmälle, oma oloni ei tuntunutkaan yhtä kepeältä kuin aiemmin... Heti kun näin vanhempani, niin minuun iski huono omatunto siitä, että kannan sisälläni niin suurta salaisuutta... Siskojen näkeminen sai saman reaktion aikaan, vaikka olin täysin vakuuttunut siitä, että raskauden pimitys oli oikea ratkaisu näissä juhlissa. Tuosta tunteesta seurasi melkein "out of body experience": minusta tuntui kuin istuisin jossakin katonrajassa tarkkailemassa perhettäni etäisyydeltä ja miettimässä, miten kukin heistä tulee raskausuutisiini suhtautumaan...

Perheitä on joka junaan. Meidän perheessä ei ole koskaan pahemmin tunteiltu. Vanhimmalla siskollani (joka ei ole vanhempieni suosikki) on useakin lapsi. He ovat kovaa valuuttaa eläkeläiskemuissa ("Mites monta lastenlasta teillä on? Meillä onkin jo viisi!"), mutta tosiasiassa yksikään heistä ei ansaitse vanhempieni mielestä edes kahdeksikon arvosanaa. Yksi on veltto, toinen on röyhkeä, jne... Toisella siskollani ei ole taas yhtään lasta, mutta hänessä on kuulemma ne kaikki loistavat ominaisuudet jotka toisesta siskostani ja hänen jälkikasvustaan puuttuu. Vanhempani eivät ole koskaan ihmetelleet tämän loistokkaan siskoni lapsettomuutta. Se on ikään kuin hyväksytty asia ("Ai mitä? No, tietenkään sillä ei olisi lapsille aikaa!").

Muistutan itse luonteeltani eniten tuota lapsetonta siskoa. Olen saanut paistatella vanhempien suosiossa, mutta asemani on sikäli hankala, että olen kuopus. Aina kun perheen sisällä leimahtaa, saan kuulla olevani piloille lellitty kersa. Lapsuuden perheen roolit ovat pysyneet siis ennallaan. Miten tuohon kuvioon tulee mahtumaan minun raskauteni? Sitä mietin noissa juhlissa niin, että pääni oli lopulta aivan pyörällä...

Pääni on ollut muutenkin parin viime viikon ajan pyörällä. Lapsettomuushoitojen ongelma (yksi niistä monista) on se, ettei hoitojen onnistumista uskalla ajatella etukäteen. Harva lapseton istuu suunnittelemassa ihan konkreettisesti, miten elämä järjestetään sitten, kun lapsi syntyy. On henkisesti helpompaa pitää haaveet haaveina - ihan siltä varalta, etteivät ne toteudukaan. Sama pätee alkuraskauteen. Ainakaan itse en pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta ennen kuin raskauden ensimmäinen kolmannes oli takana. Kun ensimmäinen kolmannes pari viikkoa sitten päättyi ja annoin lopultakin itselleni luvan ajatella tulevaa, koin ihan todellisen järkytyksen.... Tajusin, että kaikki käytännön asiat (kirjaimellisesti ihan kaikki) oli miettimättä, ratkaisematta - tai jo valmiiksi hunnigolla:

Tämänhetkinen asuntoni on lapsiperheelle ehdottomasti liian pieni, mutta isomman asunnon ostaminen ei kannata juuri nyt, kun työtilanne on epäselvä (pahimmassa tapauksessa tulen etsimään uuden työn ja muuttamaan muualle - mutten tiedä, milloin ja minne...). Paikallinen tukiverkko puuttuu melkein kokonaan, kun suku asuu pohjoismaissa ja mies on paikan päällä vain puolet ajasta. Vauvalomakin on minimaalinen (7-8kk, kunnes muuttuu palkattomaksi). Tarvitsen siis lastenhoitoapua, mutta lastenhoito maksaa maltaita tällä saarella (yli 700 euroa kuussa). Ja niin edelleen...

Meillä on ollut miehen kanssa supermoderni suhde, jossa kukin tekee omat päätöksensä. Nyt yhtäkkiä tuntuukin kurjalta, kun mies sanoo "Oh well... I am sure you will find a good solution" sen sijaan, että auttaisi minua miettimään parhaita ratkaisuja. Tai kun hän investoikin rahojaan omiin juttuihinsa varmistamatta ensin, että yhteinen tulevaisuus on kunnossa. Ja sitten kummastuu, kun vedän asiasta isomman luokan pultin! Hänen ajattelumallinsa ei näytä muuttuneen raskauden myötä kuten omani, vaikka hän onkin muilta osin todella huomaavainen (kuuraa kylppärin lattian ihan pyytämättä jne).

Vaikka minulla on ollut jo pari viikkoa aikaa lähteä ratkomaan tuota ongelmakimppua, minusta tuntuu edelleenkin kuin seisoisin ison rotkon reunalla yksin. Ongelmakimppu on iso ja aikaa on rajoitetusti (ja tarvisen aikaa alkuraskauden velttoilun jälkeen työntekoonkin). Kaiken kaikkiaan tällainen avoin "antaa huomisen huolehtia itsestään" -tilanne sopii luonteelleni erittäin huonosti. Omistin jo 7-vuotiaana kalenterin, johon suunnittelin tarkasti koko vuoden ohjelman :D.

Tavallaan tilanne huvittaa (että minunlaiseni päätyy tällaiseen tilanteeseen!) ja tavallaan kiehtoo (onhan se haaste...), mutta etupäässä se pelottaa. Projektini marraskuulle onkin hilata itseni pois rotkon reunalta ratkomaan niitä asioita, joita voin tässä vaiheessa ratkoa. Onneksi olo on edelleen energinen, joten eiköhän tämä tästä...

Päivä paistaa risukasaan

2010-10-28T20:50:00.008+01:00

Viime viikolla perjantain vastaisena yönä tapahtui ihme: nukuin kokonaista 9 tuntia putkeen! Kun aamulla heräsin, tajusin, että jokin oli oleellisesti muuttunut. Uupumus oli poissa... Puolikuntoisen raajarikon olo oli kadonnut... Tunsin itseni energiseksi. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Voi sitä riemua! :D. Ponkaisin ylös vauhdilla, ja järjestin heti päivän täyteen ohjelmaa. Muutama työkokous, visiitti kampaajalle, ja illalla ulos nauttimaan oikein supertulista ruokaa... Liikunta- ja vuotofobia? Sekin oli ihmeellisesti kadonnut...

Illalla kaaduin hyvissä ajoin sänkyyn, nukuin pitkään, ja seuraavina päivinä menoputki senkun kiihtyi. Vieraita tuli ja meni - ja illalla ehdin hädin tuskin kotiin ennen kuin piti jo lähteä jonnekin istumaan iltaa... Jo sunnuntaina kurkku alkoi tuntua uhkaavasti kipeältä, mutta ajattelin, että huihai yksi kurkkukipu. Minä olen tässä kärsinyt ja kärvistellyt kuukausikaupalla - nyt ei minua yksi pikkuflunssa nujerra! Kuitenkin päivä päivältä flunssaoireet lisääntyivät, kunnes tänään aamulla olo oli jo auttamattoman hirveä... Hampaita kiristellen oli myönnettävä, että tämän kanan lento taisi loppua tähän!

Nyt naurattaa, kun mietin mennyttä viikkoa. Riehuin energiapuuskassani kuin laitumelle karannut varsa - unohtaen kaiken sen pelon ja ahdistuksen, josta olen viime kuukausina kärsinyt. Ja se tuntui ihanan vapauttavalta, suorastaan huumaavalta... Mietin, mistä kummasta tuo äkkinäinen muutos. Se iski suunnilleen saman tien, kun raskauden ensimmäinen kolmannes päättyi. Edelleenkin (flussasta huolimatta), tunnen oloni paljon energisemmäksi kuin aikoihin, joten vaikka muutos olisikin henkistä laatua (helpotus siitä, että selvisin ensimmäisestä kolmanneksesta?), kovin fyysiseltä se silti tuntuu...

Tulin tuon menoputken aikana tavanneeksi monta ihmistä, joita en ole tavannut aikoihin. Ainakin kolme heistä kommentoi hyväntuulisesti, että näytän terveeltä / onnelliselta / hyvältä. Epäilyseni heräsivät heti! Olen nimittäin melko hoikka, ja yleensä jo parin kilon lihominen (joulun, juhannuksen yms. mässäyskauden tuloksena) on saanut aikaan juuri vastaavan kohteliaisuuksien ryöpyn - jota itseasiassa inhoan, koska vainoharhaisesti kuvittelen, että ihmiset pitävät minua sitten hoikkina päivinä sairaan / onnettoman / huonon näköisenä... Joka tapauksessa: totta tosiaan - kun lopulta uskaltauduin vaa'alle, niin sydän hypähti kurkkuun: olen lihonut jo 3 kiloa! Painan nyt enemmän kuin miesmuistiin :-/

Ensi viikolla on edessä todellinen tulikoe. Silloin alkaa 15. raskausviikko, ja edessä on matka sukujuhliin. En ole edelleenkään kertonut suvulle raskaudesta - enkä missään tapauksessa halua asian paljastuvan näissä juhlissa, koska päivänsankari (oma siskoni) on lapseton (tietääkseni omasta valinnastaan, mutta kuitenkin...), ja ansaitsee etenkin tuona päivänä ihan kaiken huomion.

Mutta minne ihmeeseen piilotan nämä ongelmalliset 3 kiloa?? Rinnat ovat kasvaneet uusiin ulottuvuuksiin, ja vatsa on pelistä katsottuna jo minikokoisen raskausvatsan oloinen: tavanomaisen alamakkaran lisäksi minulla on nyt myös ylämakkara, ja uskaltaisin väittää, että siskoni haistaa palaneen käryn, jos näkee siitä vilauksenkin...

No, onneksi on google. Sieltä löytyy pomminvarmoja vinkkejä ongelmaan "how to hide your bump" :D

Erävoittoja - ja uusia huolia

2010-10-21T08:10:00.001+01:00

Sitten viime postauksen olen saanut kaksi pientä erävoittoa:

1. Doppleri on alkanut toimimaan! Se tapahtui kuin taikaiskusta kun seurasin ihan kirjaimellisesti Liinan ja KotiaKohti -blogin kirjoittajan ohjeita: kaadoin riittävästi geeliä vatsalle, laitoin vehkeen uskomattoman alas (ihan vesirajalle), ja jaksoin kuulostella enemmän kuin ne tavanomaiset viisi minuuttia. Ja AH, en voi edes sanoin kuvata sitä uskomatonta helpotuksen tunnetta, minkä dopplerilla saa! :D. Hyvästi myös päätähuimaavat ultralaskut! Nyt voin sijoittaa rahani muuhun järkevään...

2. NT-ultra meni paremmin kuin hyvin. Olin paikallisessa yliopistosairaalassa, ja minulla kävi todellinen mäihä: ultraaja sattui olemaan todella asiantunteva, perusteellinen ja potilastaan kunnioittava lääkäri (johtuu ehkä osittain siitä, että kouluttaa muita lääkäreitä), jonka persoona oli valovuosien päässä siitä Harley Streetin hirmusta, jonka tapasin viime viikolla... Hän selitti yksityiskohtaisesti kaiken minkä teki, vastasi kaikkiin kysymyksiini, ultrasi vielä huolellisesti kohdun ympäriltäkin, kun kerroin tiputteluvuodoista, eikä sanonut kertaakaan yleispätevää "don't worry" (eli minäpä-tiedän-kaikenlaista-vuodoista-yms-mutten-jaksa-nyt-selittää). Mikseivät kaikki lääkärit ole tällaisia?? Johtunee ehkä siitä tosiasiasta, että maailma on tympeitä ihmisiä pullollaan - miksi siis lääkärit olisivat poikkeus? Itse ultrakin meni nappiin: riski kromosomiongelmiin osoittautui pieneksi (veriseulankin tulokset olivat jo mukana, tosin yksi verikoe on vielä edessä viikolla 14) . Ja pikkuinen teki mahtavia liikkeitä yksiössään. Oli jo venynyt 5.5cm pituuteen ja oli suloinen takaapäin katsottuna, kun pieni selkäranka oli kaarella kuin kissanpojalla, ja jokainen nikama näkyi...

Tänään on 12+2, ja ensimmäisen kolmanneksen loppu lähenee... Mitkä on tunnelmat?

Em. erävoitoista huolimatta vuoto-ongelma on edelleenkin kummitellut. Itse vuoto lähti tauolle 5 päivää sitten. Tauko osui kummallisesti samaan saumaan, kuin aloin ottamaan antibioottia VTI:n takia. Toisaalta olen majaillut lähinnä sohvalla juuri nämä 5 päivää, joten tauko saattaa johtua liikunnan puutteestakin... Eilen uskaltauduin lopulta kävelemään noin 500m edes takaisin suosikkiravintolaani. En nauttinut siitä ollenkaan! Joka askeleella kuulostelin kauhulla, että joko alkaa tiputtaa... Tajusin, että olen sairastunut ihan virallisesti liikuntafobiaan. Great - se tästä vielä puuttuikin. Vaikka on totta, että liikunnalla ja vuodoilla on ollut ihan selvä yhteys, niin päätin eilisen keikan jälkeen, että siedätyshoito saa alkaa heti tänään. Kitken liikuntafobian samalla tarmolla kuin kitkin aikoinaan hämähäkkifobian: altistan itseni fobian kohteelle. Jos tiputtelu alkaa taas, niin sitten vetäydyn takaisin sohvalle... muutoin koetan kävellä ainakin kohtuullisen matkan per päivä.

Toinen juttu, joka huolettaa, on se, että seksielämä on ollut täysin jäissä viimeiset kuukaudet... Ensin alkuraskaudesta olin kuiva kuin Sahara ja voin huonosti - sitten tuli tiputtelu kuvioihin, ja kaikki action kiellettiin. Vaikka tiedän, ettei tilanne kestä ikuisesti, niin silti se ottaa päähän! Minulla on todella maailman ihanin mies, ja vaikkei hän valitakaan (eikä todennäköisesti suostuisikaan seksiin nyt, vaikka anelisinkin sitä), niin asia harmittaa silti meidän molempien puolesta. Parisuhde on kuitenkin minulle se ykkösasia - joten päätin jo etukäteen, ettei se saa jäädä raskauden ja vauvan jalkoihin. Mutta nyt näen, että aikamoinen haaste on edessä, jos meinataan pitää suhde huippukunnossa tämän karikon keskellä!

Elämää huolesta huoleen...

2010-10-13T08:47:00.000+01:00

Oli suuri virhe kuvitella, että huolet loppuvat raskautumiseen. Ainakin omalla kohdallani on käynyt juuri päin vastoin... Syynä on tuo rv7+3 ilmaantunut tiputteluvuoto, joka on muistuttanut olemassaolostaan n. viikon välein - ja joskus parikin päivää yhteen soittoon. Ironisesti tiputtelu iskee aina juuri silloin, kun olen viimeinkin toipunut edellisestä tiputtelusta ja porhallan iloisesti kaupungilla... Toinen tyypillinen H-hetki on juuri ultran jälkeen - eli juuri kun olen ehtinyt huokaista helpotuksesta. Ihan kuin joku maahinen tekisi kepposia kustannuksellani?!

Myönnettäköön, että tiputtelu on aika niukkaa ja onneksi vain vaaleanruskeaa / vaaleanpunaista. Kannattaako siitä huolestua? Minulla on kirjahyllyssäni kaksi kunnioitettavaa raskausopusta. Toisen mukaan noin 20% naisista tiputtelee raskauden aikana, ja suurimmalla osalla se on vaaratonta. Toisen mukaan taas normaaliin raskauteen ei kuulu minkäänlainen tiputtelu, ja siitä onkin heti raportoitava neuvolaan. No, yritin raportoida, mutta neuvolan täti sivuutti sen pelkällä olankohautuksella. Tiputtelu raskaudessa on kuulemma suunnilleen yhtä tavallista kuin sade Brittein saarilla!

Viime sunnuntaina tiputtelua tuli sitten vähän reilummin - ja silloin minuun iski tunne, että nyt saa riittää! Kun kerran mistään ei saa ristiriidatonta tietoa (Googlesta nyt puhumattakaan, mutta sen olenkin jo manannut täällä viimeiseen maanrakoon...), haluan tavata aidon spesialistin!

Hyppäsin siis junaan, menin Lontooseen, ja saavuin jälleen sille surullisenkuuluisalle Harley Streetille, jossa sekkailin viime perjantaina. Menin kuitenkin eri klinikalle, ja se oli ensivaikutelman perusteella paljon sympaattisemman oloinen. Olin etsinyt lääkärin huolella webistä: hänet oli listattu Britannian 250:n suosituimman lääkärin joukkoon (5 miljoonan asukkaan Suomessa tuo ei olisi kovin vaikuttavaa, mutta täällä saarellapa on sentään 61 miljoonaa asukasta!). Paikan päälle päästyäni kuitenkin tajusin, ettei tuollainen celebrity-status olekaan välttämättä hyvä juttu...

Minut otti vastaan hoitaja, joka kiikutti minut kiireesti lääkärin toimistoon. Toimisto oli ainakin 30 neliön megalomaaninen huone sohvaryhmineen päivineen, josta levisi näkymä Lontoon yli. Toisessa päässä huonetta istui ukko tietokoneensa ääressä - ja kääntyi ärtyisästi minuun päin:

- You have come here for spotting?
- Yes.
- You know, EVERYONE spots during pregnancy!

Olin ihan että täh?? Tuollaiseen "everyone spots" -tilastoon en ollut vielä törmännytkään, vaikka monta tilastoa olen nähnyt. Ennen kuin ehdin vastata, ukko vääntäytyi ylös riikinkukkomaiseen tyyliin ja määräsi minut ultrattavaksi. Kestohymyinen hoitsu hoiteli minut pikaisesti pöydälle, ja ennenkuin tajusin, ultraus oli jo käynnissä. Hetken kuluttua ukko ilmoitti:

- EVERYTHING looks absolutely fine. You should just stop worrying!

Siinä vaiheessa sain puhekykyni takaisin. Olin lukenut, että tiputtelu voi johtua esim. hiivatulehduksesta, ja hiivahan on riski raskaudelle, joten oletin ihan vähintään, että minulta tutkittaisiin hiiva. Ja latelin listan muitakin helposti tutkittavia asioita, joista tiputtelu saattaa johtua. Siinä vaiheessa ukon ilme muuttui. Ilmeisesti hän tajusi, että hänen on muutettava taktiikkaansa. Hän selitti, ettei sisätutkimuksia tehdä tässä maassa alkuraskauden aikana (kuulemma infektioriskin takia), joten ellei tilanne ole todella kriittinen (lue: keskenmeno melkoisella varmuudella edessä...), niin jalkoväliin ei yksinkertaisesti kurkisteta. Hänen mielestään ainoa järkevä ratkaisu on nyt levätä enimmäkseen kotona, välttää kaikkea liikuntaa, seksiä yms. ja toivoa, että tilanne rauhoittuu. Ajattelin, että ahaa, tuota siis "just stop worrying" tarkoittaa... Kiva kun sentään selitti vähän tarkemmin!

Tuosta triviaalista neuvosta (ja rullasta ultrakuvia, jotka ukko tunki ärsyttävästi käteeni siinä vaiheessa, kun olin vielä yltä päältä geelissä) sain sitten maksaa kalliisti...

Eli ihan putkeen ei visiitti mennyt, ja kun lopulta soitin turhautuneena Suomeen klinikalle, niin myös siellä päiviteltiin tutkimusten puutetta. Toki ymmärrän em. asenteen julkisella puolella, mutta yksityisellä puolella sitä on vaikeampi sulattaa...

Olen kuitenkin toistaiseksi alistunut kohtalooni, perunut ylimääräiset menot kalenterista ja valmistautunut ottamaan tulevat päivät / viikot rauhallisesti... NT-ultra onkin jo vajaan viikon kuluttua.

Elämästä on tullut melkoisen hullua... Tuntuu kuin eläisin vuodosta vuotoon ja ultrasta ultraan. Sitä ennen elin hoidosta hoitoon... Ja kauan ennen sitä elin ihanan huolettomasti joulusta juhannukseen ja juhannuksesta jouluun!

Sydämetön klinikka

2010-10-08T17:46:00.003+01:00

Otin eilisen vapaata ja menin Lontooseen tapaamaan ystävääni. Ystävänikin on raskaana - tosin viikkoja on koossa jo ihailtavat 20, mikä on melkein tuplasti omiini verrattuna. Shoppasimme sen minkä vähäisillä energiamäärillä pystyimme, ja iltapäivällä suuntasimme Fetal Medicine Centreen, missä ystävälleni tehtiin rakenneultra. Olin kuullut paikasta aiemminkin: sen on perustanut perinatologian guru Prof. K. Nicolaides, ja siellä saa kuulemma Britannian tarkimman ultrauksen!

Aavistin jo osoitteesta, että ihan vaatimattomasta paikasta ei ole kyse. Paikka sijaitsee Harley Streetillä Lontoon keskustassa. Kyse on kadusta, jossa palvelijat kiillottavat kaikkea mahdollista porchesta ovenkahvoihin. Fetal Medicine Centre sijaitsi kellarikerroksessa, ja sinne vei kiviset portaat joiden alta pilkisti aavistuksen verran sinistä valoa... Klinikka oli selvästi jonkun paremman luokan designerin käsialaa: kivisillä seinillä solisi vesiputouksia ja lasikaapeissa oli upeita antiikkiesineitä. WC:ssä oli aidot pyyheliinat, lääkärit kuljeskelivat jakkupuvuissa (ilman valkoisia takkeja - tietenkin!) ja klinikalla oli hämyinen valaistus, kuten huippuhotellin aulassa...

Vaikka paikka oli itseasiassa todella tyylikäs, se tuntui klinikkana lähinnä kummalta planeetalta, ja minulle tuli siitä vahva yökötysreaktio... Reaktio vahvistui, kun näin huippumallin näköisen vastaanottovirkailijan, joka horjui kassan ja printterin (tietysti hopeanhohtoisen!) väliä 15-senttisillä piikkikoroillaan, ei hymyillyt eikä luonut kertaakaan meihin katsekontaktia. Mieleeni tuli eräs lentomatka ja France Airwaysin ylimielinen miesstuertti, joka onnistui ojentamaan matkustajille juomat katsomatta kertaakaan minnekään muualle kuin yläviistoon eteensä... Ja yksi Lontoon hienostokampaaja, joka totesi, ettei halua asiakkaalta ohjeita, koska hänen tyyliinsä kuuluu kuunnella omaa intuitiotaan! (se jäi viimeiseksi käynnikseni em. kampaajalla, kun meidän intuitiot ei oikein käyneet yksiin... kuljin loppukuun pipo silmillä). Lyhyesti tiivistettynä tuo klinikka oli kuin ylihyvällä itsetunnolla varustettu boutique, jossa asiakas joutuu miettimään, kelpaako myyjälle - eikä toisin päin!

Upea italialainen naislääkäri tuli noutamaan ystäväni pimeään huoneeseen, jossa niinikään solisi vesiputos seinällä. Huoneen masterpiece oli valtaisa monitori, josta pääsi kurkistamaan kohdun valtakuntaan... Lääkäri ultrasi pitkää ja perusteellisesti jäätävän hiljaisuuden vallitessa. Printteri suolsi kuvia metrikaupalla, ja kun lääkäri lopulta suvaitsi sanoa jotakin, hän puhui niin poshilla italialaistyylisellä aksentilla, etten ymmärtänyt siitä sanaakaan.

Maltoin tuskin odottaa pääsyä raikkaaseen ulkoilmaan. Laskua maksaessa tapahtui kuitenkin jotakin järkyttävää, joka sai minut ihan lopullisesti vihaamaan koko sitä konseptia, jota klinikka edustaa... Meidän edellä maksamassa oli nainen, jonka raskaus oli ehtinyt jo melko pitkälle. Ihan yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta, nainen puhkesi lohduttomaan itkuun. Hän yritti itkun lomassa selittää, että haluaa soittaa miehensä paikalle. Huippumallinoloinen vastaanottovirkailija tuijotti tympeänä eteensä, ja kysyi sitten ilman sympatian häivää: Can you repeat what you said, please?

Minulle ja ystävälleni oli heti selvää, että naisparka oli kuullut ultrassa huonoja uutisia. Toinen meistä talutti naisen penkille ja soitti naisen miehelle, ja toinen hoiteli tympeän virkailijan. Kun viimein astuimme ulos kadulle, päätin, että tälle sydämettömälle klinikalle en enää ikinä halua! Aivan samantekevää, jos siellä saakin Britannian tarkimman ultrauksen. Minä menen mieluummin vaikka sinne hevostalliklinikalle kiinalaisen ultraajan virnuiltavaksi!

No, huomenna onkin sitten luvassa ihan toisenlainen kokemus. Minulla on nimittäin ensimmäinen neuvola, ja neuvola on kotonani. Täällä päin Britanniaa kätilöt tekevät mieluiten kotikäyntejä. Saa nähdä, miten siitä selvitään... Kaikkea kummaa sitä joutuukin raskaana kokemaan :-D!

Aivot narikassa

2010-10-04T12:37:00.001+01:00

Jos haluat nolata itsesi alkuraskauden kunniaksi, niin tällä reseptillä et voi epäonnistua:

1. Tilaa doppleri hyvissä ajoin (mieluiten jo 9+2rv)
2. Odota sitä malttamattomasti käsi postiluukulla
3. Revi pakkaus auki kynsisaksilla, kun se saapuu
4. Pistä toimeksi heti (mieluiten lukematta käyttöohjeita)
5. Turhaudu, kun dopplerista ei kuulu mitään muuta kuin nälkäisen leijonan lailla karjuva suolisto
6. Ilahdu, kun 30min yrittämisen jälkeen kuuluukin jumputusta
7. Säikähdä, kun jumputus onkin 90/min, vaikka pakkauksessa sanotaan, että sen olisi oltava vähintään 120/min
10. Saa hetkellinen älynpilkahdus ja tajua, että oletkin kuunnellut omia sydänääniäsi. Damn...
11. Ala tutkia vimmatusti varhaisultran tuloksia, joissa sanotaan, että rv7+3, alkion sydän sykki yli 90/min
12. Saa edellämainitusta paniikkihäiriö! Syke ei ollut siis varhaisultrassakaan tuo vaadittu 120/min. Miksei lääkäri hälyyttänyt sydänyksikköä apuun??
13. Koska on perjantai-ilta ja klinikka on suljettu, tee se virhe (mistä olet jo kertaalleen polttanut näppisi), että päästät itsesi irti Googlen maailmaan.
14. Kalasta Googlella noin
a) 10,000 dokumenttia (mukana "tieteellisiä" julkaisuja), joissa todetaan, että normaali alkion syke rv7+jotakin on ehdottomasti ainakin 120/min ja
b) 3 dokumenttia, joissa vakuutetaan, että normaali syke tuolloin on todellakin ainoastaan 90-110.
15. Vertaa aineistoa: 10,000 vastaan 3... Kumpaan voi luottaa?
16. Hoida seuraavaksi akuuttia paniikkihäiriötilaa etsimällä Googlesta ultraukseen erikoistuneita klinikoita, jotka ovat auki viikonloppuisin. Sillä maanantaihinhan et voi odottaa...
17. Bongaa lopulta yksi entiseen hevostalliin retusoitu klinikka brittiäisestä pikkukylästä, joka on auki sunnuntaisin. Tee varaus netissä välittömästi.
18. Rauhoitu sen verran, että pystyt syömään ja nukkumaan pari yötä. Vauva on hengenvaarassa, mutta ainakin olet tehnyt nyt parhaasi, kun löysit sen hevostalliklinikan.
19. Mene vakavissa tunnelmissa klinikalle sunnuntaina.
20. Esitä huolesi ultraajalle.
21. Katsele tyrmistyneenä, miten pirteän kiinalaisen ultraajan naama venyy leveään (ehkä jopa ilkimieliseen??) hymyyn...
22. Ultran kuvaruudulla näkyy täysin viikkoja vastaava (9+5) melkein 3cm pitkä jempukka, jonka sydän jumputtaa 170/min!!
23. Kuuntele ultraajan iloista herjaa siitä, miten Googlet ja dopplerit kannattaisi nyt unohtaa ja totutella olemaan huolettomasti raskaana.
24. Kummastu, kun ultraaja kysyy papereita tutkiessa, missä sairaalassa olet lääkärinä. Sano, ettet missään - olet siis tohtori, mutta täysin toisella alalla.
25. Nolostu lopullisesti, kun tajuat, mitä olet juuri tullut osoittaneeksi: ettei akateemisella koulutuksella ole mitään tekemistä käytännön järjen kanssa...
26. Huolestu (tällä kertaa ihan syystä!), että lapsi saattaa periä nämä idiootin geenit.

Tunnemyrskyn kourissa

2010-09-24T18:16:00.004+01:00

Raskaus on edennyt viikkoon 8 (tänään on itseasiassa 8+3), ja olen jo ehtinyt palata takaisin syksyiseen saarivaltioon!

Palasin taas harvinaisen kookkaan laukun kanssa. Sisään oli ahdettu jättimäisten salmiakkipussien lisäksi iso säkillinen omenoita (sillä mehevät suomalaiset omenat hakkaavat mennen tullen nahkeat brittiläiset omenat!). Laukkuni painoi turhan paljon ja tulin nostelleeksi sitä aivan liikaa... Mutta ikäviä seuraamuksia ei ole ainakaan toistaiseksi ilmennyt.

Tuo minut perusteellisesti pelästyttänyt vuoto on pysynyt ihmeellisellä tavalla poissa sitten viime postauksen. Mielikin on vähitellen tyyntynyt. Tämä jälkimmäinen seikka on ihan yksinomaan niiden ihanien kommenttien ansioita, joita sain edelliseen postaukseeni. Lämmin kiitos kaikille :D! Ilman teitä olisin edelleenkin seinille kiipeilevä sietämätön hermokimppu...

Nyt vaikuttaisi siltä, että tuon pienen vuodon aiheutti luultavimmin se varhaisultra... Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että voin olla hyvin väärässäkin. Toisaalta onko sillä väliä? Mikä tahansa, mikä pitää nyt kuristavan paniikin loitolla edes väliaikaisesti, ei voi tehdä huonoakaan!

Vasta ihan viime päivinä - paniikin lopulta hälvettyä - olen tajunnut olevani ihan aidosti ja todistetusti raskaana. Tästä oivalluksesta on seurannut kummallisia tunteita. Päällimmäinen tunne on ollut yllättäen yksinäisyys. Hirmuinen, surkeana ammottava yksinäisyyden tunne... Raskaudestani tietää tällä hetkellä miehen lisäksi vain kaksi miespuolista kaukoystävää. Koko sukuni ja lähipiirini on siis täydessä pimennossa. Minimaalinen tiedotuslinja on ollut oma valintani. En yksinkertaisesti uskalla kertoa, ennen kuin NT-ultra on tehty ja mahdollisesti (jos kaikki menee hyvin) vielä rakenneultrakin... Ja kuitenkin juuri tämän vaikenemisen takia tunnen olevani niin täydellisen yksin... Miten ristiriitaiseen tilanteeseen sitä voikaan ihminen itsensä saattaa??

Raskaus on asia, joka oikeastaan kuuluisi toitottaa kaikelle kansalle torin laidalta. Haluaisin huutaa gramofoniin, että kuulkaas, olen raskaana! Ja että etupäässä nyt pelottaa! Sekä raskauden mahdollinen loppuminen että sen mahdollinen jatkuminen hamaan tuntemattomuuteen pelottaa... Ja tuon seurauksena tietenkin ahdistaa. Paitsi että toisinaan olen haljeta riemusta! Olen niin iloinen, ihmeissäni ja kiitollinen siitä, että hoito lopulta onnistui. Ja niin kiihtynyt kaikessa riemussani, etten saa iltaisin unen päästä kiinni. Ajattele, jos tämä juttu onnistuu, ja meitä onkin jonakin päivänä kahden tilalta kolme?!

Pääkopassani käy siis melkoinen vilske. Ei ihme, että huomaan välillä tuijottavani tietokoneen ruutua kyyneleet silmissä. Keskittymiskyky töissä on absoluuttinen nolla. Ja empatian tunne on huipussaan, kun ymmärrän yhtäkkiä muitakin lorvailijoita. Delegointi onkin nyt must, jotta edes joku muu kykenisi sanomaan lorvailijoille, että se deadline on muuten ihan todellinen deadline - ja lisäksi tuossa nurkan takana! Itsestäni ei ole muuhun kuin kahvitauoille. Normaalia ei-raskaana-olevaa minääni kuvastaa se, etten edes tiennyt ennen tätä maanantaita, missä lähin kahvila sijaitsee, puhumattakaan siitä, koska taukoja yleensä pidetään. Joten aikamoinen persoonallisuuden muutos on nyt tapahtumassa... :-O

Fyysinen olo on kuitenkin onneksi tasaantunut. Olen jo tottunut pikkuoireisiin ja oppinut välttämään äkkinäisiä liikkeitä, jotka aiheuttavat ikäviä repäisykipuja alavatsalla. Pahoinvointikin on pysynyt suht hallinnassa kun muistan ruokkia itseäni kuin käenpoikaa: 2 tunnin välein!

Viikon saldo kertyy siis henkiselle puolelle. Suurin haaste on nyt päättää, milloin menen seuraavaan ultraan. Nyt kun assosioin ultran verenvuotoon, niin se ei tunnukaan enää ihanalta keitaalta erämaassa. NT-ultra tehdään vatsan päältä, joten se ei pelota. Mutta siihen olisi vielä 3 viikkoa. Kestänkö kolme viikkoa tässä vaiheessa, kun kotidopplerikaan ei ole vielä toimiva idea? Tässäpä mietittävää tälle viikonlopulle...

Varhaisultra - ja kuinkas sitten kävikään...

2010-09-18T20:01:00.000+01:00

Ihmeellinen asia tapahtui, kun lähdin torstaina matkaamaan kohti Suomea: pahoinvointi haihtui kuin tilauksesta! Se pysyi taianomaisesti loitolla koko seuraavan yönkin - ja palasi kuvioihin vasta seuraavana aamuna juuri ennen varhaisultraa. Istuinkin sitten vastaanotolla jo varsin etovissa tunnelmissa. Tosin jännittikin niin, että ainakin puolet etomisesta taisi aiheutua jännityksestä.

Lapsettomuuslääkäri oli liikuttavan ilahtunut kuultuaan plussasta. Hän ryhtyi heti ultraamaan - ja kiljahti riemusta nähtyään ruudussa pikkuruisen raskausviikkoja vastaavan alkion, jonka keskellä sykki sydän... Siinä vaiheessa minuakin alkoi jo hymyilyttää. Lääkäri totesi, että kaikki vaikuttaa mallikelpoiselta. Hän ehdotti, että nyt voisin lakata huolehtimasta turhia, kun tässä vaiheessa on jo 90-95% mahdollisuus, että raskaus etenee kuten pitääkin...

Lähdimme vastaanotolta suuresti helpottuneina, mutta silti aika sekavissa tunnelmissa - mies pohtien vimmaisesti kaikkia käytännön asioita (olettaen ilman muuta, että haikara tuo meille paketin 3. toukokuuta) ja minä salaisesti murehtien kaikkea sitä, mikä saattaa mennä vielä pieleen, jos kuuluunkin tuohon 5-10% joukkoon, jolla raskaus ei menekään oppikirjan mukaan.

Sukujuhlat tulivat sitten - ja menivät. Ylitin itseni jaksamisen suhteen. Jaksoin sosiaalistua, horjua korkokengilläni, ja keplotella hereillä jopa klo 23 asti - mikä on menneen kuukauden ennätys. Aamuyöllä heräsin, ja hoipertelin tavanomaiselle vessareissulleni. Juhlaväsymys painoi, ja olin puoliunessa. Havahduin kuitenkin äkkiä hereille, kun huomasin, että paperiin jäi vaaleanpunaista turhua... Tiputteluvuotoa! Voi ei... Jokaisen raskaanaolevan painajainen.

Pyörin vessareissun jälkeen hereillä pitkään. Ajatukset kiersivät kehää: miksi vuotoa juuri nyt - vajaa vuorokausi varhaisultran jälkeen? Olisiko niin, etteivät raskaudesta herkistyneet limakalvot kestäneet lääkärin ronkkimista? Mutta miksei vuoto alkanut siinä tapauksessa heti vastaanotolta palattua? Veri oli selvästi ihan tuoretta, vaikkakin haaleaa väriltään... Päivä oli ollut todella rankka. Ja sitä oli edeltänyt rankka matka Suomeen (matkalaukkuakin jouduin nostelemaan useaan kertaan...). Olisinko kuitenkin saamassa (itseaiheutetun?) spontaanin keskenmenon? Vuoto on vain tiputtelua, mutta toisaalta: eikö keskenmenokin yleensä ala juuri tiputtelulla?

Lopulta sain unen päästä kiinni. Tänään on ollut pitkä päivä... On tullut hyvin niukkaa, vaaleanruskeaa tiputtelua. Veri ei vaikuta tuoreelta eikä vuoto ole runsasta, mutta se huolestuttaa silti... Varsinkin kun olen yleensä tottunut näkemään juuri tällaisen rusehtavan vuodon juuri ennen menkkoja...

Tilanne tuntuu melkein surkuhupaisalta: toivoin niin kovasti, että varhaisultra vapauttaisi minut pahimmasta piinasta. Ja niinhän se vapauttikin. Melkein yhdeksi päiväksi. Mutta nyt piinalukemat ovatkin yhtäkkiä taas kaikkien aikojen ennätysluokkaa!

Oleko yllättynyt? Oikeastaan en. Piinailuhan on sitä, että pelkää pahinta samalla kun toivoo parasta. Osasin varautua ongelmiin. Mutta piinasta huolimatta toivo elää onneksi vahvana. Toivon nyt niin kovasti, että tämä vuoto loppuisi, osoittautuisi vaarattomaksi, ja raskaus saisi jatkua...

Ultraa odotellessa

2010-09-14T22:38:00.002+01:00

Tänään poksahti seitsemäs raskausviikko rikki, ja nyt on enää kolme aamua varhaisultraan. KOLME...

Minulla on huijattu olo. Kuvittelin aiemmin, että piinapäiviä pahempaa piinaa ei ole olemassakaan. Nytpä tiedän, että on. Se on tämä piina, kun tietää olevansa raskaana, muttei vielä tiedä, onko raskaus aito ja oikeassa paikassa. Ja jottei menisi liian helpoksi, niin tämä piina tulla tupsahtaa ilahduttamaan piinapäivien välittömäksi jatkoksi. Kalenterin mukaan olen nyt siis piinaillut 34 päivää putkeen. Se on melkein yhtä pitkä ajanjakso kuin pääsiäistä edeltävä Suuri Paasto. Ja kolme päivää on siis vielä edessä...

Menen tuohon varhaisultraan Suomessa. Loistavana taktikkona junailin ultran sopivasti sukujuhlien yhteyteen. Nuoleskelin oikein tyytyväisenä viiksiäni, että menee sitten kaksi kärpästä kätevästi samalla iskulla! En tullut ajatelleeksi, että saattaisin tässä vaiheessa jo kärsiä melkoisesta pahoinvoinnista. Yksityiskohtiin tarkertumatta totean, että tilanne on nyt siinä pisteessä, etten lähde mihinkään ilman muovipussia. Lauantaina istuin kampaajallakin muovipussi taskussa, kun en ollut varma, miten vainukoiramaiseksi kehittynyt hajuaistini reagoi paikan tuoksuihin ja miten merisairas pääni suhtautuu kääntelyyn ja leikkelyyn. Pidättelin laattaa kunnialla, mutta tuleeko sama toistumaan torstaina, kun matkaan puoli päivää yhdistelmällä kaahaava taksi, huojuva juna, rämisevä metro ja tärisevä lentokone..?

Matkaa on nyt vaikea perua, ja toisaalta haluan ihan välttämättä varhaisultraan tutulle lapsettomuusklinikalle tutun lääkärin luo. Itseasiassa kaiken tämän tuntemattoman jännityksen keskellä olen valmis lentämään vaikka puoli maapalloa saadakseni kokea jotakin tuttua ja turvallista. Lentäköön laatta jos lentää, mutta tuosta en tingi! :D

Alkuraskauden tunnelmia

2010-09-07T15:51:00.000+01:00

Olen huomannut, että monet lapsettomuusblogit siirtyvät hiljaiseloon plussauksen myötä. Ymmärrän nyt täysin, miksi. Alkuraskaus on haavoittuvaista aikaa, ja keskenmenon uhkakin on olemassa. Jos tuon uhan onnistuu unohtamaan hetkeksi, niin se bongaa taas elävänä mieleen, kun astuu blogi- ja palstamaailmaan. Ja kun omat mahdollisuudet vaikuttaa raskauden kulkuun ovat lähes olemattomat, niin taikausko saa helposti vallan: Oliskohan nyt parempi, etten käytä sanaa "raskaus" kovin usein, ettei se vaan tuo huonoa onnea? Pitäisikö jättää nyt postaamatta, jos käykin sitten niin, että raskaus menee huomenna kesken? Myös huoli rakkaista lapsettomista blogiystävistä painaa. Sitä toivoisi niin kovasti, että kaikki onnistuisivat hoidoissa - ja vaikka muiden plussat tuottivat aina iloa itselleni (toivat toivoa onnistumisesta!), niin tiedän, etteivät kaikki ehkä koe asiaa samalla tavoin (en varmasti muuten kokisi minäkään, jos hoitohistoriani olisi riittävän pitkä ja kivinen). Niinpä sekä itsesuojelun että muiden suojelun nimissä olisi tavallaan aika houkuttelevaa vetäytyä kuoreensa ja minimoida postaukset...

Olen kuitenkin päättänyt pienen pähkäilyn jälkeen tehdä toisin. Olen nimittäin itse lukenut muiden plussanneiden postauksia kiitollisena, täysin huolimatta siitä, miten raskaus on lopulta edennyt. Siitä on ollut se hyöty, että olen osannut varautua kaikenlaisiin tilanteisiin. Ja haluan myös itselleni tästä ajasta edes jonkinlaisen dokumentaation. Koetan kuitenkin olla kuvauksissani mahdollisimman hienotunteinen, etten vain loukkaisi ketään...

Tänään alkoi siis rv6, ja voin ylpeydellä todeta, että olen saanut pyristeltyä itseni ylettömän testaamisen koukusta! Ei, en valitettavasti ole saavuttanut valaistumista (muusta henkisestä kehityksestä nyt puhumattakaan...), mutta olotilani on yksinkertaisesti niin kummallinen, että tiedän olevani raskaana :

- rinnat ovat superkipeät
- limakalvot ovat niin arat, että mies saa kiertää ne noin 2 metrin etäisyydeltä! (miesparka...)
- paha ientulehdus on iskenyt (...ja iso hammasoperaatio on pian edessä :-/...)
- aamuöinen unettomuus vainoaa: herään valtavaan näläntunteeseen n. kello 3, ja suunnistan vatsa kurnien kohti jääkaappia...
- hienoinen väsymys, huimaus ja hengästyminen vaivaa aika ajoin
- hiukset rasvoittuvat ihan ennätysajassa (missä ovat ne kukoistavat kutrit, joita lupailtiin raskausajalle??)
- valkovuotoa on vaikka muille jakaa (se saa sydämeni tykyttämään ja juoksen vessassa vähän väliä tarkistamassa, onko vuoto todellakin vain valkovuotoa...)
- lyhytkin automatka saa aikaan matkapahoinvoinnin

Varsinainen pahoinvointi ei ole kuitenkaan alkanut, ainakaan vielä - onneksi ja epäonneksi! Onneksi, koska oksentelu ja työnteko olisivat ainakin minun kohdallakin aika hankala yhtälö. Epäonneksi, koska raskaus tuntuisi paljon todellisemmalta, kun kärvistelisi oikein hirveän pahoinvoinnin kourissa!

Lista raskausoireista on aika mutkaton, kun sen näkee tuossa yllä, ja jokaisen oireen olen ottanut kiitollisuudella vastaan. On ollut kuitenkin yllättävän hämmentävää tajuta kroppansa muuttuvan uusin, tuntemattomin tavoin. Aiemmin oli niin selvät sävelet: alkukierto oli mukavaa aikaa, loppukierto tukalaa, ja menkat mennä hujahtivat aina samalla kaavalla. Hoitoihinkin olin jo tottunut. Tiesin, mitä odottaa ja milloin. Nyt olo on sen sijaan kuin viidakossa. Kun herään aamulla, en ole ihan varma, missä tarkalleen olen, miten olen tänne päätynyt, ja mikä iskeekään kimppuuni seuraavaksi!

Elän siis jännittäviä aikoja, ja kaiken jännityksen huipentuma tuntuu nyt olevan varhaisultra, joka häämöttää 10 päivän päässä...

Kirje

2010-09-04T15:52:00.001+01:00

Kirjahyllyä siivotessani löysin kaksi vanhaa kirjekuorta. Kun kurkistin sisälle toiseen, sieltä löytyi kaunis ruusukuvioinen kirjepaperi, jolle oli raapustettu pitkä kirje vapisevalla käsialalla. Kirjeen lopussa luki:

...When you came into my room, I thought a beautiful bird had flied in. I would watch it in my hands, kiss it, and think how wonderful life can be!

Thank you,
Dov

Luin kirjettä kyyneleet silmissä. Muistan niin elävästi tuon 90-vuotiaan - ystäväni isoisän - joka lähetti minulle kirjeen israelilaisesta palvelukodista. Dov (nimi on hepreaa ja tarkoittaa karhua) kärsi keskitysleirillä vuosia ja menetti siellä lähes koko lähisukunsa. Sitä ei olisi kuitenkaan voinut arvata, kun Dovin tapasi. Vanhus mennä porhalsi palvelukodissa pilke silmäkulmassa, aurinkoinen hymy naamallaan - ja iloitsi yhdestä suklaarasiasta enemmän kuin minä koko vuoden bonuksista... En ole milloinkaan tavannut niin onnellista vanhusta.

Mietin, miten häviävän pieni tämä minun lapsettomuustragediani on Dovin kärsimyksiin verrattuna. Elämässäni on oikeastaan kaikki onnen ainekset - vain lapsi vielä puuttuu. Onko siis oikeutettua ajatella, että sen lapsen mukana minulta puuttuu kaikki?

Enää en voi asiaa Dovilta kysyä, mutta tiedän kyllä vastauksen. Harmi vain, ettei positiivista elämänasennetta saa ostettua kaupasta. Nytkin laahustan eteenpäin suuren huolitaakan alla, jonka olen itse ihan omakätisesti koonnut pääni päälle. Miksen voisi sen sijaan nauttia olostani? Huomisesta ei ole koskaan takeita, mutta se hyöty siitä olisi, että saisin olla ainakin kerran elämässäni onnellisesti raskaana!

Kiitos!

2010-09-04T12:18:00.000+01:00

Eileithyia ilostutti minua ihanasti antamalla tällaisen blogitunnustuksen:

Valtaisat kiitokset! Tuntuu hyvältä ajatella, että bloggailuni tuottaa iloa jollekulle muullekin kuin vain itselleni :-).

Jokaisen tunnustuksen saaneen tulee jakaa se edelleen seitsemälle muulle. Jaan sen ilolla seuraaville blogeille, joiden kirjoittajilta olen saanut paljon tukea oman matkani ylä- ja alamäissä:

Elämän alku - Ihanasti pohdiskeleva Sissi, joka liikkuu usein samoilla vesillä kanssani
Hiirenkorva - Pikkuhiiri, jonka sitkeyttä olen ihaillut monesti
Kotia kohti - Hipun tuleva äiti, jonka mahtavat vatsakuvat saavat minut hymyilemään
Lapseton - Kaltaiseni ulkosuomalainen, jollaisen vertaistuki on korvaamatonta
LinnutonPuu - Liina, jonka esimerkkiä ja neuvoja ilman en olisi tullut toimeen!
Matkan varrelta - Muumi, jonka matkaa olen seurannut toiveikkaana mutkista huolimatta
Pienen verson kasvatus - Willow, jolle toivon niin kovasti pientä nyyttiä

Kiitokset teille kaikille, kun olette olemassa!

Tunnustuksen ideaan kuuluu myös kertoa seitsemän asiaa itsestään:

Minulla on ykköskoti yhdessä maassa, kakkoskoti toisessa ja kolmannessa käyn lomilla. Kun tuohon lisää vielä työmatkat päälle, niin vietän ykköskodissani vain kolmanneksen ajastani.
Unelmoin vauvasta, koirasta ja puutarhasta. Jonkin täytyy liikkuvaisessa elämäntyylissäni muuttua, jos käy niin onnellisesti, että saan nuo kaikki kolme!
Työni on niin vaativaa, että olen vapaa-aikana epäsosiaalisuuden huipentuma.
Rentoudun siivoamalla asuntoni.
Rakastan vihreää teetä, joogaa, hiljaisuutta, kirjoja, suomalaista luontoa ja hurmaavaa miestäni, joka on aina hyvällä tuulella.
Paras ystäväni on keramiikkataiteilija. Hän asuu alpeilla yksin isossa hirsitalossa eikä omista tietokonetta. Hän on yksi onnellisimmista ihmisistä, jonka tunnen. Ahdingon hetkellä lähetän hänelle työpaikaltani faksin.
Jos saan lapsen, lähimmät ihmiseni tulevat järkyttymään niin, että joutuvat terapiaan koko popula. Tulen toteamaan siihen, että mitäs ette koskaan opetelleet tuntemaan minua paremmin! :D

Jakautunut persoonallisuus

2010-08-30T12:46:00.001+01:00

Viisi aamua on kulunut plussauksesta, ja kylpyhuoneen roskis pursuaa raskaustestejä! Punaisia viivoja, sinisiä plussia, hymyileviä naamoja - olen nähnyt ne kaikki ja enemmänkin. Mutta olo silti täysin epätodellinen...

Yhdellä persoonani tasolla olen edelleen lapsettomuushoidoissa. Kun joku yrittää ehdottaa tapaamista marraskuulle, niin ensimmäinen ajatukseni on: no, ei mitenkään käy, kun mulla on se PAS just silloin... Ja heinäkuista kurssia Coloradossa suunnittelen edelleenkin mieleni perukoilla. Mitäs kaikkea kivaa siellä voisikaan opettaa...? Ja ehdottomasti on päästävä sitten Kalliovuorille pienelle viikonloppuvaellukselle!

Toisella persoonani tasolla olen plussanut, mutta vain yhdeksi päiväksi. Punainen viiva, sininen plussa ja hymyilevä naama vanhenee 24 tunnissa. Kun seuraavana aamuna tikutan, niin tulos on aina yhtä ällistyttävä: Ei voi olla totta! Onko tää todellakin positiivinen?!

Kolmas persoonani tiedostaa raskauden, mutta hiipii varovasti eteenpäin. Melkein kuiskaamalla se tilaa ajan varhaisultraan syyskuun puolivälin tienoille, ja toteaa sitten sivulauseessa ...siis jos tämä nyt kestää sinne asti - ja jossei kestä, niin sittenhän voidaan ultran tilalta suunnitella vaikka uutta hoitoa... Hiljakseen se murehtii seuraavaa Suomen-matkaa ja sitä, miten raskauden saa pidettyä salassa, jos pahoinvointi iskee toden teolla. Ja sama persoona vilkuilee pelokkaasti raskauslaskuria, mutta kun näkee siellä lasketun ajan (4. toukokuuta), niin hyppääkin paniikissa BBC Weather -sivuille tutkailemaan säätilaa!

Neljäs persoonani on hereillä vain öisin. Se päästää kaiken sen vauhdin valloilleen, mitä muut persoonani jarruttelevat! Viime yönä kiidin ensin Aigeian-merta käsittämättömän nopealla moottoriveneellä, ja silitin sitten valtaisaa tiikeriä, vaikka se väläytteli minulle pelottavan teräviä kulmahampaitaan...

Huh huh - onkohan kaikilla plussanneilla vastaavanlainen jakautunut persoonallisuushäiriö, vai liittyykö tämä jotekin lapsettomuustaustaan? Hyppy IVF-hoidoista alkuraskauteen tuntuu mahdottoman suurelta ja aivan liian äkilliseltä. Yhteistä niille on vain iso huoli tulevasta... Onko se siis ihme, että tulee ikään kuin hulluksi :D? Oli miten oli, niin ei tässä nyt oikein voi muuta kuin seurata noiden persoonien kehitystä mielenkiinnolla.

Fyysisessä mielessä olo ei ole toistaiseksi hassumpi. Rinnat ovat edelleen superarat ja ajoittainen huimaus vaivaa - sekä aamuöinen unettomuus (toisaalta, kukapa ei heräisi, kun uneen tunkeutunut tiikeri avaa valtaisan kitansa ja väläyttää uhkaavasti hampaitaan!).

Hunter-saappaita ja maanista testailua!

2010-08-26T09:22:00.001+01:00

Toinekin piinaviikko on nyt takana - ja täytyy sanoa, että se oli ensimmäistä huomattavasti piinallisempi!

Alkuviikon vielä kitkuttelin muka töitä tehden, saamatta kuitenkaan mitään järkevää aikaiseksi. Mutta eilen alkoi päässä todella suhista! Tuntui, etten yksinkertaisesti enää kestä, vaan pääni hajoaa tästä kummallisesta limbo-olotilasta atomeiksi... Kuka hullu on keksinyt piinapäivät? Eikö nykyajan teknologialla pystytä inhimillistämään ihmiselämää - miksei tähän hirveyteen ole keksitty ratkaisua?

Olisin voinut jo testata, mutta kun kerran olin päättänyt olla testaamatta ennenaikaisesti, niin... Hermostuneisuutta lisäsi olotilan omituisuus. Alavatsan ikävät tuntemukset olivat voimistuneet ja tavanomainen PMS-maanisuus poissa. Todisteena jälkimmäisestä: en menettänyt töissä hermojani, vaikka sihteeriltä karkasi mopo käsistä jo kolmannen kerran saman matkalaskun suhteen. Kysyin vain viileästi, että onko loma mahdollisesti vielä pitämättä!

Päivän kitkuteltuani menin illalliselle hoidoista tietämättömän ystäväni kanssa - onnellisena siitä, että saan viimein ajatukset muualle! Mukaan tuli kaksi teini-ikäistä tyttöä, jotka olivat kerrassaan hurmaavia. Toisella oli punaiset ja toisella keltaiset Hunter-saapikkaat jalassa! Kun tytöt lähtivät naistenhuoneseen meikkaamaan, ystäväni alkoi kertoilla: "Tytöillä on kaksi vuotta ikäeroa, mutta todellisuudessa ovat oikeastaan samanikäisiä. Molly syntyi nimittäin IVF-lapsena, ja Lucy PAS-lapsena samoista alkioista pari vuotta myöhemmin. Oikeastaan, jos ollaan nyt ihan rehellisiä, niin me haluttiin alun perin vain Molly, mutta kun oltiin muuttamassa maasta, niin piti päättää pikaisesti, mitä tehdään alkioille... Ja nyt meillä on siis tuo ihana Lucykin. Onneksi!". Ystäväni kertoi tuota tarinaa täysin casual-tyyliin samalla, kun kalusi kanankoipea. Itse vedin melkein koiven väärään kurkkuun! Omat tuntemukseni:

A) Minunhan piti saada illan mittainen breikki IVF-jutuista!
B) Miten ihmeessä joku voi napata yhdestä hoidosta kaksi lasta?
C) Taikka edes yhden lapsen??

Yöllä nukuin levottomasti ja näin unta raidallisista Hunter-saapikkaista! Heräsin vessareissulle kahdeltatoista ja seuraavan kerran kello 5 aamulla. Jälkimmäisellä kerralla olo oli omituisen kuumeinen. Vilkaisin kalenteria, ja tajusin, että nythän on jo pp14... Ajattelin, että teenkin testin välittömästi, niin saan negan pois päiväjärjestyksestä - ja elämään taas selvät sävelet!

Aloin unentokkuraisena tehtailemaan testiä... Sekunnit matelivat ja otin kärsivällisen odotusasennon. Melkein sydän pysähtyi, kun ruutuun piirtyikin heti tavanomaisen yhden viivan tilalta kaksi viivaa... Tässä täytyy olla jokin erehdys, ajattelin! Revin uuden, toisenmerkkisen testipaketin auki ja valmistauduin Kaikkien Aikojen Negaan. Mutta ei, sekin testi näytti plussaa... Ja vielä ihan selkeää plussaa... PLUSSA MINULLA? Ihan absurdi ajatus. Minullehan ei plussia tule!

Tuosta on nyt muutama tunti, ja istun täällä edelleen kylpytakissa ihan äimänkäkenä. Oliko mulla kokouksia sovittuna tälle päivälle? No, jos oli, niin ei voi mitään - maailma on nimittäin pysähtynyt!

En oikein usko mitenkään, että nuo plussat ovat aitoja... Meinaankin suunnata pian apteekkiin ja lapata sieltä kottikärryllisen testejä tulevia tunteja ja päiviä varten! (Täytyy vain varoa, että muistan pukeutua ensin, enkä lähde siis tässä kylpytakissa hortoilemaan kadulle...). Toisekseen, jos plussa osoittautuukin aidoksi, niin miten ihmeessä voin uskoa siihen, että se kestää? Meillähän on suvussa (äidillä ja siskolla kummallakin) ollut niin monta keskenmenoa, että olisi lääketieteellinen ihme, jos raskaus jatkuisi...

...Ja kuitenkin, tajusin juuri, että vaikka plussa kestäisikin vain jonkin aikaa, olen siitä hirveän kiitollinen :-). Tässä yhdessä hoidossa, yhden kuukauden aikana, on selvinnyt nimittäin niin monta uutta, ihanaa asiaa:

1) on olemassa lääke, jolla voidaan saadaan mulle edes muutama folli kasvamaan
2) jopa usea meikäläisen folli saattaa sisältää ihan aidon solun!
3) miehen simpat riittävät puutteistaan huolimatta ICSI:iin
4) munasoluni voivat hedelmöittyä!
5) ne voivat jakaantua top-alkioiksi...
6) voidaan saada jopa pari alkiota pakkaseen
7) ja parin viikon kuluttua saatan plussata, eli ainakin jonkinlaista raskautumisyritystä voi tapahtua!

Oikeastaan olen aika kiittämätön, jos en pysähdy nyt iloitsemaan kaikesta tästä, vaan vajoan heti uuteen kuoppaan murehtimaan jatkoa. Kävi miten kävi, on ihan oikeasti aika ihmeellistä, mihin näillä hoidoilla voi päästä. Minullakin alkaa olla jo ikää vaikka muille jakaa, ja kaksi ensimmäistä hoitoyritystä eivät olisi voineet mennä pahemmin pieleen... Edellisessä ei päästy edes siirtoon. Ja koskaan aiemmin en ole plussanut (ei ole ollut edes pienen pienintä haamua).

Ulkona on surkea sadepäivä ja moni muukin asia on viksallaan, mutta nyt kyllä pakotan em. kunniaksi hymyn naamalleni :-)

Suku on p...

2010-08-22T09:08:00.001+01:00

Lensin eilen takaisin saarivaltioon ja huokasin syvään helpotuksesta! Vasta nyt uskallan ajatella, miten hurja kokemus oli asua vanhempien luona hoidon aikana...

Vahempani ovat jo melkein 80-kymppisiä (tekaisivat minut aikoinaan ihan viime hetkellä) ja meillä on melko hyvät suhteet. Olen oleskellut Suomen lomillani aina heidän luonaan, jotta saisin viettää edes jonkin verran aikaa heidän kanssaan.

Nyt vanhemmiten he ovat muuttuneet sillä tavoin, että ovat alkaneet fokusoitua entistä enemmän itsensä ja antavat aina sopivan tilaisuuden tullen ymmärtää, ettei jälkipolvista ole oikein mihinkään. Lastenlapsissa on kaikissa jokin vika (pieni taikka suuri) ja osa omistakin lapsista (minä arvatenkin siellä kärjessä!) vain mennä luuhaavat pitkin maailmaa osamatta asettua taikka sitoutua mihinkään pysyvästi. Vaikka ovatkin itse koulutettuja ihmisiä, globalisoitunut maailma on heille silti täysi mysteeri - puhumattakaan parisuhteesta, missä toinen asuu toisessa maassa ja toinen toisessa. Lapsien puute on tietysti pahin puute ja kaiken haihattelun huippu! Sulla tulee muuten olemaan synkkä ja yksinäinen vanhuus, on äitini todennut useammankin kerran. Ja kerran kun puhuimme lapsettomasta serkustani, niin äitini julisti, että kyllä sillä jos lapsi olisi, jos se sellaisen haluaisi - nykyiset hedelmöityshoidot ovat niin tehokkaita!

Jos tuo pitäisi jotenkin tiivistää, niin välillämme on kahden sukupolven mentävä kuilu. Sanomattakin on selvää, että olen halunnut pimittää hoidot vanhemmiltani - osittain suojellakseni heitä huolilta, ja osittain suojellakseni itseäni heidän reaktioltaan.

En kuitenkaan tajunnut, miten hankalaksi pimitys osoittautuisi. Jo ennen kuin loma ehti alkaakaan, äitini veti herneen nenäänsä, kun sanoin kiitos ei suvun yhteiselle saaristokeikalle. En vain voinut lähteä heilumaan helteiseen ulkosaaristoon, missä lääkkeille ei ollut muuta jääkaappia kuin meri eikä pistoksille muuta yksityisyyttä kuin kenossa retkottava, kyiden asuttama PUUCEE!

Kun saaristoselkkausen jäädyttämä ilmapiiri alkoi viimein hieman sulaa, eteen ilmaantuivat rapujuhlat... Sinne saavuimme liian myöhään (ultran takia) ja sieltä kiirehdimme liian aikaisin pois (punktion takia). Sekään ei ollut hyvä, ettei meistä kumpikaan juonut kuin lasillisen punkkua (punktion takia). Rapujuhlissa kun juodaan traditionaalisesti kaikki itsemme pöydän alle... Puhumattakaan siitä, kun halusin mennä (mustelmaisen vatsani takia) miehen kanssa saunaan. Mistäs nyt puhaltaa - mehän ollaan perinteisesti menty just rapujuhlissa miehet ja naiset erikseen!.

Punktion aikoihin sain onneksi junailtua vanhemmat pienelle maaseutumatkalle, jotta pystyin toipumaan rauhassa kotona. Mutta sekään ei mennyt ihan putkeen. Vanhemmat jättivät jälkeensä listan urakoita, jotka eivät heiltä itseltään enää onnistu - tyyliin raahatkaa puun rungot metsästä ja hakatkaa niistä itsellenne saunapuut! Lojuin siinä sitten puolikuntoisena aurinkotuolissa, kun metsiin tottumaton mieheni ihmetteli, miten päin kirvestä pidetään kädessä!

Viimeinen lomapäivä oli ihan huippu. Tuo aiemmin mainitsemani lapseton serkku tuli visiitille - tällä kertaa vuoden vanhan tytön kanssa. Jaahas, on siis viimeinkin tärpännyt, julisti äitini visiitin jälkeen, mutta taitaapa jäädä raukan ainokaiseksi - tuossa iässä ei nimittäin kohta enää hoidoillakaan saada ihmeitä aikaan! Todettakoon tuohon, että serkkuni on minua kuukauden nuorempi... No, ainakin voidaan onnitella itseämme onnistuneesta hoitojen pimityksestä, jonka ansioista saadaan nyt kuulla totuus sukulaisten suusta :-/...

Kaikkeen tähän olisi olemassa ratkaisu: oleskellaan asuntohotellissa koko kesäloma! Mietittiinkin sitä, mutta siitä olisi syntynyt taas toisenlainen skisma - ja nyt kun vanhemmat alkavat toden teolla vanhentua, niin ulkomailla asuvan vitsauksena on jatkuva huono omatunto, kun ei olla koskaan apuna eikä seurana... Toisaalta nyt tuntuu, että juuri tämän tyyppinen kaksi kärpästä yhdellä iskulla -loma (kesäloma ja hoito samassa paketissa) saa jäädä kyllä ihan viimeiseksi laatuaan!

Nyt saan onneksi jatkaa piinailua oman kotini suojissa. Piinapäiviä on jäljellä 5, ja jännitys alkaa tuntua kieltämättä luissa ja ytimissä. Alavatsassa tuntuu edelleen kummia repäisyjä, mutta muilta osin olo on masentavan loistava. Taidanpa hukuttaa itseni töihin - jospa se auttaisi saamaan ajatukset muualle edes muutamaksi tunniksi!

Viikko piinaa takana

2010-08-19T19:42:00.000+01:00

Tuntuu täysin käsittämättömältä, että alkionsiirrosta on kulunut jo kokonainen viikko - tai muutama tunti ylikin, jos ollaan oikein tarkkoja! Siirto osui loman keskelle, joten heti sen jälkeen suuntasimme apteekin kautta mökille rentoutumaan. Se olikin oikea mökkilomien mökkiloma! Kelluimme järvessä, lojuimme velttoina laiturilla, ja saunoimme oikein olan takaa. Vaikka hoito olikin mielessä melkein pävittäin, kovin piinallinen ei olo ollut. Vasta eilen, kun rantauduimme kaupunkiin, hoito pongahti elävästi mieleeni ja perhoset palasivat taas vatsaani...

Nyt tuntuu hurjalta ajatella, että jo ensi viikolla tiedän hoidon tuloksen :-/ En haluaisi tietää... Olen mieluummin epätietoisuudessa kuin kohtaan negan mahdollisuuden... Voisikohan tätä ajan kulkua nyt jotenkin hidastaa? Jos tietäisin tuloksen vasta syyskuun lopulla, olisin todennäköisesti onnellisempi, tasapainoisempi ja aikaan saavampi ihminen! Toisaalta piinailua on edessä vielä viikko, ja viikkohan voi olla melkein ikuisuus... Sen kuluessa tunteet voivat hyvinkin heittää kuperkeikkaa. Ehkäpä menen toiseen äärimmäisyyteen ja teen jopa testailun suhteen varaslähdön! (Jos tässä karusellissa on jotakin oppinut, niin ainakin olemaan luottamatta omiin ailahteleviin tunteisiinsa.)

Stressiä olen välttänyt, mutta muilta osin en ole elänyt siirron jälkeistä elämää ainakaan moninaisten nettiohjeiden mukaan. Greippimehun ja bataatin olen jättänyt kokeilematta, ja viimeksi eilen raahasin painavan kukkaruukun paikasta A paikkaan B! Olo onkin ollut enimmäkseen hyvä, muutamia oireita lukuunottamatta: omituisia vihlaisuja alavatsassa kummankin munasarjan tienoilla (luulen, että johtuvat punktiosta, vaikka siitä onkin kulunut jo melkein 10 päivää), jonkinasteinen väsymys ja ihan selkeästi kuvottava olo tänään (saattaa johtua progesteronista tai lähestyvistä menkoista...). Ihmeisiin uskova optimisti saattaisi jo päätellä näistä oireista vaikka mitä, mutta minä yritän tavoilleni uskollisena tarrata tassut tiiviisti maan pintaan! :D

Ihmeiden aika ei ole ohi

2010-08-12T21:20:00.000+01:00

Ihan ensiksi suuret kiitokset teille kultaisille, jotka lähetitte ihania kannustuskommentteja edelliseen postaukseeni (ja Sissille, jonka kommentin sain muuta kautta). Tuntuu mahtavalta tietää, että tämän hirmuisen kriisitilan syövereissä on olemassa tuollainen tukijoukko ystäviä. Halaukset teille kaikille! :-)

Niin paljon on tapahtunut kahdessa päivässä, että päässä melkein suhisee...

Toivuin punktion fyysisestä puolesta ennätysajassa, ja jo iltaan mennessä olin oivassa puutarhanhoito- ja saunomiskunnossa. Mutta yöllä ei sitten tullutkaan uni silmään. Pyörin sängyssä laidalta toiselle ja mietin punktioitujen solujen kohtaloa. Olin aivan varma, etteivät solut hedelmöity... Kun viimein vaivuin uneen, näin pahaa unta. Aamulla havahduin jo kello 7 murehtimaan, että soittavat klinikalta kello 9. Ajattelin, että nousenkin ylös nyt ihan heti, ja naputtelen muutaman iloisen meilin ennen kuin saan huonoja uutisia...

Tasan kello 9 soi puhelin, ja sieltä kuului biologin (sen vihreän crocks-kenkäisen!) iloinen ääni: "minulla on hyviä uutisia: kaikki solut ovat hedelmöittyneet. Nyt sitten vain odotetaan huomiseen, lähtevätkö jakautumaan. Soitan aamulla kello 9 jos ei päästä siirtoon".

Menin biologin sanoista melkein shokkiin. Olisi luullut, että tieto hedelmöittyneistä soluista sinkoaa minut ainakin seitsemänteen taivaaseen (tämähän on ensimmäinen kerta, kun meillä mikään hedelmöittyy...), mutta ei: vajosin heti nojatuoliin murehtimaan sitä, etteivät solut varmaankaan jakaudu. Niinhän se on: seuraavaan päivään mennessä käy usein kato, tai solut ovat niin huonolaatuisia, ettei niistä ole siirtoon... Siinä sitten istua kyhjötin murehtimassa (ironisesti Dalai Laman "The Art of Happiness" kainalossa!), enkä olis varmaankaan noussut siitä, ellei mies olisi viimein vetänyt puoliväkisin ylös.

Sain jollakin konstilla tuon päivän ja seuraavan yönkin kulumaan, ja aamulla suureksi hämmästyksekseni puhelin ei soinutkaan kello 9... Lähdimme sitten klinikalle (minä tietysti ajatellen, että tässä on tapahtunut jokin erehdys ja ovat vain unohtaneet soittaa...). Klinikalla kuitenkin selvisi, että kaikki solut olivat jakautuneet mallikkaasti. Tuntui hurjalta, kun lääkäri alkoi kysellä, montako laitetaan siirtoon ja pakkaseen. Päädyimme pitkällisen neuvottelun jälkeen siirtämään yhden ja laittamaan loput pakkaseen (kun lääkäri sanoi, että kahden solun siirto yhden tilalta tekee raskaudesta vain 5% todennäköisemmän).

Päästin miehen seuraamaan siirtoa, kun hän ei ollut saanut seurannut läheltä vielä yhtäkään toimenpidettä ja minusta oli alkanut tuntua, että ehkä hoitojen konkretisoituminen ei ole haitaksi hänellekään. Täytyy sanoa, että kaduin päätöstäni melkien saman tien: olo ei olo ollut mitenkään loistava siinä asennossa niin monien silmäparien alla! Mutta nähtiinpä nyt sitten ainakin molemmat monitorista, miten pieni solu hivutettiin sisään häviävän pieneen valkoiseen pisteeseen mustassa avaruudessa...

Klinikalta poistuttua olo oli täysin epätodellinen. Että meidän solut todella osoittautuivat aiempien keskeytyneiden hoitojen jälkeen jakautumiskykyisiksi?! Kävi miten kävi tämän siirron suhteen (ja sanomattakin on nyt selvää, etten tule olemaan kovin taitava piinailija...), niin olen todella ihmeellisen kiitollinen, että päästiin hoidoissa edes näin pitkälle.

Tässä viime päivinä minulle on hahmottunut todella selkeästi näiden hoitojen pahin puoli. Pahinta on se, että joka kulman takana (ja niitä kulmia riittää) tuntuu väijyvän jonkinlainen epäonnistumisen uhka. Yksi uhka tänään, toinen huomenna, jne. Koeta siinä sitten toivoa parasta, kun saat koko ajan kirjaimellisesti pelätä pahinta...

Punktio

2010-08-10T15:26:00.001+01:00

Punktio on nyt ohi, ja olo on melkoisen helpottunut. Edellinen punktio meni niin kivuttomasti, että olin varma, että se oli pelkkää sattumaa ja että nyt saan kärvistellä sitten senkin edestä. Mutta enpäs onneksi saanutkaan. Suoneen tiputettavat dropit saivat pääni täydellisen sekaisin tälläkin kerralla, ja punktioneula tuntui suoraan sanottuna vähemmän kuin hyttysenpistos. Lääkäri noukki munasolut pikavauhtia sanomatta sanaakaan ja ennen kuin tajusinkaan, koko operaatio oli ohi.

Heti punktion jälkeen, kun olin onnistunut jotenkin horjumaan ylös ja saamaan vaatteet päälleni, eteeni ilmaantui kummallinen vihreä olento. Siristelin lääketokkuraisena silmiäni ja epäilin jo, että olen saanut vieraan Marsista, kunnes tajusin, että sehän on biologi: päällä vihreä puku ja jaloissa vaaleanvihreät crocksit!? Meinasin saada melkein hysteerisen naurukohtauksen - sen verran hassulta täti näytti!

Biologi ei kertonut, montako munista noukittiin, mutta sanoi, että kolmen sisältä löytyi solu. Sanoi myös, että tekevät ICSI:n, kun soluja on niin vähän ja ICSI:n onnistumusprosentti on korkeampi kuin IVF:n. Nyt sitten saadaan odotella huomiseen ennen kuin tiedetään, miten soluille käy. Arvelisin, että ainakin jokin kolmesta (ellei enemmänkin...) on raaka, koska follit olivat niin erikokoisia...

Tilanne on nyt siis hiukan parempi kuin viime kerralla, jolloin saatiin vain yksi onneton solu - mutta olo on kaikkea muuta kuin tyyni. Lähdin suoraan klinikalta kirjaostoksille, kun ajattelin, että nyt on ihan pakko saada jotakin muuta (mitä tahansa!) ajateltavaa ja pian. Lopulta käsiini tarttui Dalai Laman klassikko "The Art of Happiness". Ajattelin, että siinäpä loistokirja: buddhalaisuudesta viis, mutta kirjan idea (olosuhteista riippumattoman onnellisuuden saaavuttaminen) sopii paremmin kuin hyvin tähän kuluttavaan tilanteeseen, jossa vain odotellaan tuloksia ja jossa tietää jo valmiiksi, että mikä tahansa tulos (positiivinen taikka negatiivinen) tulee mullistamaan taas hetkeksi elämän joko hyvällä tai huonolla tavalla...

Mies tarjosi tänään sirkushuveja koko rahan edestä. Hän oli niin jännittynyt omasta suorituksestaan, että piteli ranskankielistä kirjaansa vastaanotolla väärin päin, odottaen malttamattomana vuoroaan! Ja heti suorituksen päätyttyä hän tuli kommentoimaan videoiden antia vuoteeni ääreen niin, että hoitsuakin nauratti. Nyt kun minä naputtelen tätä blogia jo energisenä, herra nukkuu vielä päiväunilla henkistä väsymystään pois! :-) Mutta täytyy kyllä sanoa, että jo ihan pelkkä miehen läsnäolo oli tänään rauhoittava tekijä. Viime hoidon keplottelin jotekin yksikseni, ja vaikka sinnittelin sisukkaasti, mieliala oli silti varsin mollivoittoinen. Parempi siis kuitenkin kaksin kuin yksin :D

Toinen ultra - ja sen jälkimainingit

2010-08-06T21:45:00.000+01:00

Käväisin aamulla klinikalla toisessa ultrassa. Tulos ei ollut mitenkään järisyttävä: lääkäri arveli, että 3-5 follia kypsyy punktioitavaksi alkuviikkoon mennessä. Suunnilleen siis sama saalis kuin viimeksikin. Mieltä kaihertaa vain yksi kysymys: monessako follissa on oikea solu sisällä? Viimeksi oli yhdessä neljästä...

Mies saapui maahan eilen ja oli tänään klinikalla "tukena" (lue: ensin nuokkui uhkaavasti odotushuoneessa ja lopulta nukahti sinne lehtipinon viereen!). Oloni oli jotenkin masentunut klinikkakäynnin jälkeen - ehkä johtuen siitä, että tilanne muistuttaa nyt saaliin puolesta uhkaavasti toukokuun hoidon tilannetta, ja vaikka yritän kuinka olla analysoimatta koko tilannetta, on sellainen surkea "been there, done that" fiilis.

Mies on näistä meikäläisen tunnelmista pihalla kuin lumiukko. Kun olin ehtinyt purkaa ajatuksiani noin pari minuuttia, niin hän kysyi yhtäkkiä: "no, jos tämäkin hoito epäonnistuu ja sitten sen jälkeinenkin hoito epäonnistuu, niin kannattaako sitten sinun mielestäsi enää jatkaa?".

Olin liian tyrmistynyt sanoakseni tuohon mitään. Tottakai jossakin vaiheessa on taas suunniteltava tulevaisuutta (ja minä jos kuka yleensä suunittelen!), mutta tämä ei todellakaan nyt ole se vaihe. Tällä hetkellä pystyn ajattelemaan vain tätä käynnissä olevaa hoitoa - enkä sitäkään mitenkään objektiivisesti. Vaatiiko todellakin korkeampaa psykologiaa tajuta tämä asia (ja ihan yleisemmin positiivisen tuen merkitys hoidon aikana!) - vai ovatko hormonit vieneet lopunkin arviointikykyni?

No, voisin mitä ilmeisimmin tempaista tästä aiheesta nyt kokonaisen palopuheen, mutta ehkä on fiksumpaa todeta, ettei ole helppoa olla mieskään tällaisissa olosuhteissa...

Punktio on kaavailtu tiistaille. Vielä saan pistellä sunnuntaihin asti erilaisia koktaileja. Kunpa joku noista pistoksista sisältäisikin oikein kunnon nuijanukutuksen! Se olisi nyt kova sana ensi viikon koettelemuksia odotellessa :D.

Ensimmäinen ultra

2010-08-03T19:35:00.001+01:00

Tänään oli lääkärini mukaan "totuuden hetki" - eli viiden piikityspäivän jälkeinen ensimmäinen ultra, jossa näkyi jo, onko herättelypiikityksellä ja Pergoveriksella ollut mitään vaikutusta.

Hieman kummastutti, kun lääkäri ei ilmoittanutkaan tässä vaiheessa tuomionomaisella äänellä (kuten se edellinen lääkäri), että X munista on tulossa, mutta tuskin saadaan punktioitua kuin Y kappaletta. Sen sijaan hän vain sanoi, että aktiviteettia on molemmilla puolilla, mutta tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, montako saadaan saaliiksi. Seuraava ultra on sitten perjantaina - ja punktio suunnitteilla joskus alkuviikosta. Eli ilmeisesti riittävästi kehitystä on ilmassa, (ainakaan edellisellä klinikalla ei oltaisi lähdetty pelkkää kahta munista punktioimaan), mutta miten paljon, se jäi epäselväksi...

Saattaa tietysti olla, että tämä uusi lääke (Pergoveris) toimii eri tavalla kuin Puregon ja Menopur (esim. mahdollistaa loppukirin munisten kasvun suhteen!), mutta en viitsinyt kysellä. Olen joka tapauksessa erittäin tyytyväinen klinikan vaihtoon - niin tyytyväinen, että luotan, että osaavat asiansa. Loppujen lopuksi aivan sama, montako munista sieltä on tulossa, kunhan tulee vain riittävästi punktiota varten...

Punktion jälkeiseltä elämältä en uskallakaan toivoa mitään, kun viimeksi se ainokainen kypsä solu ei hedelmöittynyt. Tosin viimeksi käytettiin pakastettuja simppoja. Sulatus ei sujunut kovin hyvin, joten IVF:n tilalta tehtiin ICSI. En kuitenkaan koskaan saanut tietää, oliko se ICSI:in käytetty yksittäinen simppa valioyksilö, vai kärsikö sekin sulatuksesta... Olin niin maassa keskeytyneen hoidon takia, että tuo kysymys tuli mieleen vasta jälkeenpäin. Joka tapauksessa nyt ei jätetä ainakaan sitä asiaa sattuman varaan, vaan kokeillaan tuoreilla simpoilla!

Piikitys siis jatkuu edelleen - nyt Pergoveriksen rinnalle tulee mukaan jarrupistokset, joten vatsa on pian todellinen tikkataulu! Saa nähdä, miten olo kehittyy. Mieliala sahailee edelleen positiivisesta negatiiviseen ja toisin päin. Lisäksi pää on tuntunut liian sumealta kirjoitustöihin. Onneksi tällä viikolla ei ole kuin pari deadlinea :-/... Mutta heti kun työt ovat purkissa, aion heittäytyä aivottomalle lomalle, joka tuntuukin sopivan parhaiten juuri tähän hoidon vaiheeseen.

Kolmas yritys...

2010-07-30T22:35:00.002+01:00

Heinäkuun puolihuomaamaton herättelyhoito rantaloman ohessa on nyt sitten taakse jäänyttä elämää... Saavuin Suomeen pari päivää sitten, ja samalla pyörähti kolmas hoitorupeama käyntiin. Kävin ostamassa heti maahan saavuttuani Pergoveriksen (jota käytän tällä kertaa pistoslääkkeenä), ja sen hinta aiheutti melkoisen sätkyn: päiväannos tätä ihmelääkettä maksaa kokonaista 200 euroa !!! :O Arvelen, että joudun piikittämään sitä suunnilleen kymmenen päivää (ellei tiistain ultrassa käy sitten ilmi, ettei muniksia kehity riittävästi - missä tapauksessa hoito tietysti keskeytetään). Siis 2000 euroa pelkkiin lääkkeisiin, ja varsinaiset hoitomaksut siihen sitten päälle! Eikä tietysti mitään takuita, että sijoitus tuottaa ikinä tulosta... Olen huomannut, että yksi keino ajatella selkeästi tätä kaikkea epämääräistä rahanmenoa on visualisoida sille jonkilainen konkreettinen kohde (esim. pieni uudehko auto!) ja sitten päättää, ettei elämä kaadu, vaikka kohteen menettäisikin (eli auto meni, mutta pyörällä kuitekin pääsee!). Olen joka tapauksessa helpottunut, ettei Pergoveriksen ampulleissa ole samanlaista lasikaulaa murrettavana kuin Menopurin ampulleissa. Muuten kallis lääke saattaisi rikkoutua käsille ja mennä ihan kirjaimellisesti kankkulan kaivoon!

Mutta hupi sikseen: jokin näissä kuluneen kuukauden lääkkeissä on vaikuttanut kummallisesti mielialaani. Olo alkoi ihan selkeästi synkistyä jo viime viikolla. Ajattelin aluksi, että minuun on varmaan iskenyt lyhytaikainen post-beach-holiday-depression, mutta ei - nyt Suomeen saavuttuani mieli on ollut todella ennätysmäisen apea... Asiaa ei auta se, että suku häärää ympärillä ehdottelemassa kaikenmaailman lomasuunnitelmia. Tietenkään en voi sitoutua mihinkään suunnitelmaan ilman riskiä, että meno peruuntuukin, jos punktio siirtyy jne. Ja tipaton elokuu on ainakin minun suvulleni täysin tuntematon käsite (mitä on sauna ilman olutta ja rapujuhla ilman vodkaa??). Salailun ja tekosyiden verkko kiristää päätäni entisestään ja nyt olen kehittänyt vielä kaiken huipuksi huonon omatunnon siitä, että saavuin tänne pilaamaan muiden hienon lomatunnelman... Mies saapuu paikalle vasta viikon kuluttua, mutta totesi jo eilen skypessä, että näytän kuulemma todella surkealta :-/. Saa nähdä, miten tämä tästä vielä kehittyy. Olen päättänyt, että huomenaamulla nousen ainakin oikealla jalalla sängystä ja kehitän jostakin auringonkin taivaalle!

Ristiriitaisissa tunnelmissa

2010-07-26T23:01:00.000+01:00

Rantaloma on nyt vietetty ja se auttoi vähän alentamaan huimaksi kasvaneita stressilukemia! En yleensä harrasta rannalla velttoilua, mutta velttoilu tuli nyt todelliseen tarpeeseen - ja loma ylittikin kaikki odotukset: minulla kalkkilaivan kapteenilla on viimeinkin kohtuullinen rusketus, ja vaatteet kiristävät uhkaavasti kaiken herkuttelun jälkeen. Pistoskuurikin tuli ja meni ihan puolihuomaamatta. Voisin esitellä vatsaani nyt kaikille ylpeänä: olen kehittänyt pistelytaitoni niin pitkälle, etten saanut aikaa yhtäkään mustelmaa - on vain siisti rivi mikroskooppisen pieniä pistosreikiä :D

Kaikki on siis hyvin päällisin puolin, mutta itseni tuntien - pitihän se arvata! - olen kehittänyt taas itselleni jonkinlaisen kriisin... Tavanomainen kriisini on laatua: Miksi kaikilla muilla on lapsia paitsi minulla? Tuleeko minulla ikinä olemaan lapsia? Miten selviän, jos hoidot menevätkin puihin? jne. Mutta nyt tuleekin jostakin ihan muualta...

Olen miettinyt jo yli viikon ajan (siis jotakuinkin siitä lähtien, kun vajosin ihanaan rantahiekkaan...), onko mitään mieltä jatkaa näitä hoitoja... Jos olisin todella halunnut lapsia enemmän kuin mitään muuta elämässä, enkö olisi yrittänyt saada lapsia jo parikymppisenä - opiskelujen ja parisuhteen tilasta riippumatta? Kun ajattelen, millainen ihminen olin parinkymppisenä - ihan hävettää tunnustaa, mutten edes ajatellut lapsia. Kun ystävät saivat lapsia, ajattelin "ehkä joskus, mutta ei missään tapauksessa nyt!". Opiskelin intohimoisesti, halusin päästä pitkälle, ja halusin tehdä jotakin hyödyllistä maailman tilan eteen. Muistan, miten jopa ajattelin, että hedelmöityshoidot ovat itsekeskeisyyden huippu. Kun maailma on kerran räjähtämässä liikakasvuun, niin miksi ei muka voisi adoptoida lasta Kiinasta? Miksi pitää saada oma lapsi omista geeneistä - hinnalla millä hyvänsä?

Nyt en ajattelee enää noin, mutta miksi en ajattele? No, siitä itsekkäästä syystä johtuen, että olen jo saanut totetuttaa ihan riittävästi itseäni. Mikään ura- tai maailmanparannustavoite ei nyt innosta. Tuntuu, että haluan lapsen, haluan lapsen juuri tämän miehen kanssa, ja tuntuu, että oma perhe on lähes välttämättömyys tulevaisuutta ajatellen. Olin joskus lukioaikana kesätöissä vanhusten sairaalassa, ja oli todella surkeaa katsella vanhuksia, joilla ei ollut lähiomaisia ollenkaan eikä kukaan käynyt katsomassa....

En ole looginen. Vietän yli kolme vuosikymmentä kaipaamatta lapsia elämääni, ja nyt kun yhtäkkiä kaipaan lapsia, niin en pysty löytämään parempaa syytä kaipuulleni kuin että haluan lapsen, minulla on hyvä parisuhde ja haluan välttää yksinäisen vanhuuden. Ansaitsenko siis todella lapsen? Ja onko todella niin, etten pysty olemaan onnellinen ilman lasta? Enkö ole ollut onnellinen suurimman osan elämääni - ainakin siihen asti, kunnes keksin, että haluan saada lapsen, eikä se onnistunutkaan sormia napsauttamalla?

Näissä ristiriitaisissa tunnelmissa olen kuitenkin menossa kohti kolmatta hoitoyritystä :-/. Lennän keskiviikkona Suomeen ja jo torstaina alkaa Pergoveriksen pistely. Ensimmäinen ultra onkin viikon kuluttua tiistaina, ja todennäköisesti jo siinä vaiheessa selviää, tuleeko tästä hoidosta mitään... Uusi hoito jännittää - ja siinä saattaakin olla (kuka tietää...?) yksi selitys tälle kummalliselle mielialallani: kun kyseenalaistan haluni saada lapsi, niin ehkä hoidotkin tuntuvat vähemmän merkityksellisiltä ja menevät ikään kuin puolihuomaamatta... eikä pettymyskään tunnu sitten yhtä pahalta.

Kesäkiireitä

2010-07-18T00:05:00.000+01:00

Teen tässä pikaisen päivityksen työmatkan ja lomamatkan välissä. On pitänyt niin kiirettä, etten ole edes ehtinyt kommentoida suosikkiblogejani :-(...

Minun oli tarkoitus viettää ihana rentouttava kesä, mutta kuinkas sitten kävikään... Tuli hektinen työmatka kuumaan kohteeseen, missä ei ollut edes kunnon ilmastointia. Koetin jaksaa päivät skarppina kokouksissa, vaikka pyörinkin yöt unettomana hotellihuoneessa. Olen edelleenkin niin nääntynyt, että nukkuisin mieluiten loppukuun kotona. Mutta ei, huomenaamulla on lähtö helteiseen Ranskaan aktiiviselle ja supersosiaaliselle lomalle. Se siitä rentoutumisesta!

Toisaalta elokuun alun hoito alkaa lähestyä niin uhkaavasti, että on oikeastaan liian myöhäistä tehdä näille elintavoille mitään :-/. Aloitin Zumenonin 2.7 ja Primolut tuli kehiin 15.7. Olo on ollut toistaiseksi hyvä, mutta jo ensi viikolla saattaa mennä hermo, kun joudun piikittämään Menopuria herättelyannokset (75 iu / vrk) 20-24.7. Tietysti tuo piikitys osuu sopivasti juuri rantaloman aikaan. En ole vielä keksinyt, miten saan pidettyä lääkkeen alle 25 asteessa ja mustelmaisen vatsan piilossa. Bikinit voin ainakin unohtaa heti kättelyssä!

Kerroin työmatkalla yhdelle tutulle näistä hoidoista, ja yllätyin positiiviesti, miten helppo asiasta oli puhua. Kyseessä oli tuttu, jonka kanssa puin kaikenlaisia ongelmia, mutta jota tapaan kuitenkin aika harvoin. Tuntuu vähän hullulta kertoa asiasta valituille tutuille ja samalla pitää oma suku pimennossa. Minulla on kuitenkin sellainen tunne, että parempi olla kertomatta. Vanhempani alkavat olla jo aika vanhoja. Pelkään, että he alkavat jännittää hoitoja turhaan. Tuntuu, että heidän elämänsä kuuluu olla jo huoletonta! Sisarukseni taas eivät ehkä ymmärtäisi... Yhdellä heistä ei ole lapsia ollenkaan, kun ei ole koskaan pitänyt lapsista. Hän tuskin sympatiseeraisi tätä minun tapaustani, ja haluan nyt suojella itseäni negatiivisilta kommenteilta.

Yöllinen paniikki

2010-06-30T09:46:00.000+01:00

Ei niin paljon hyvää nyt kesäkuussa, etteikö jotakin pahaakin...

Nyt kuluneella viikolla mies on ollut poissa ja minulla on ollut ihan nautinnollisen huumaava työputki päällä (kuvitelkaa silmissäni sellainen huumausta symbolisoiva spiraali kuin Aku Ankalla sarjiksissa!) :D. Periaatteessa siis kaikki hyvin. Olen kuitekin nukkunut superhuonosti kuumuuden ja painostavan kosteuden takia - ja herännyt joka yö kello 2 valvomaan.

Viime yönä heräsin taas - ja jostakin syystä aloin surffailemaan aikani kuluksi Facebookissa. En surffaile siellä yleensä ikinä - en ole edes halunnut laittaa itselleni profiilia. Mutta nytpä surffailin, ja se oli megaluokan virhe...

Tottakai vanhoilla lapsuudenystävilläni oli jokaisella vähintäänkin 2 teini-ikää lähestyvää lasta (tungettuna siihen valokuvaan niin, ettei varsinaisesta profiilin omistajasta näy kuin parin megapixelin kokoinen minimaalinen läntti!). Ei siinä mitään, toivon heille ihan aidosti kaikkea parasta! Mutta se, että työtutuillani ympäri maailman oli vähintäänkin 2 ihan pikkuruista lasta (niin pientä, etteivät täyttäneet kuin kolmanneksen valokuvasta...), sai pääni pimahtamaan...

Nämä tutut ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin olen itsekin, miehet toisinaan jopa 10-20 vuotta vanhempia. Heidän elämänsä on ollut lähes kaikelta osin samanlaista kuin omani: pitkään kestäneet opinnot, mielenkiintoinen työ, reissailua, lähisuku kaukana jne. AINOA ero on se, että he ovat onnistuneet saamaan perheen, vaikka ovat jättäneet lasten "hankinnan" keskimääräistä myöhempään ajankohtaan. Ja sen merkitsevämpää eroa ei ole olemassakaan...

Siinä surffaillessa tuli todella surkea olo. Yksikään kadulla vastaan kävelevä maha ei ole saanut minussa niin totaalista epäonnistumisen tunnetta aikaan. Millaista elämäni on 10-20 vuoden kuluttua, jos minulla ei ole perhettä? Lapsuuden perhettä ei silloin ehkä enää ole - missä vietän joulut, pääsiäiset ja kesät?

Ahdistus paisui paisumistaan, kunnes lopulta vain luja tahdonvoima sai minut sulkemaan läppärin kannen. Nukuin vain 3 tuntia. Heräsin pään jomotukseen ja yleiseen sumun tunteeseen...

Eli ihan täydellista lomaa en ole lapsettomuudesta pystynyt pitämään :-(. Kyseessä oli harvinainen yöllinen paniikki, mutta silti niin epätoivottu vieras.

Lomaa lapsettomuudesta

2010-06-26T00:01:00.001+01:00

Melkein kaksi viikkoa on humahtanut edellisestä postauksesta. Töissä on ollut superhyperkiire, olen päivittänyt vimmaisesti ansioluetteloa, sosiaalinen elämä on kukoistanut, ja jopa viini on virranut vapaasti, vaikka jo kertaalleen luovuin siitä täysin! Vuosikausiin ei ole sattunut niin, että ovulaatio olisi tullut ja mennyt huomaamatta / tikuttamatta - mutta nytpä sattui sekin ihme. Oltiinkohan edes miehen kanssa oviksen aikoihin samassa maassa? En usko, että oltiin, mutta heilutettiin kyllä ahkerasti peittoja muuten vaan huviksemme silloin kun tavattiin.

Olen toisin sanoen pitänyt lomaa lapsettomuudesta, ja mikä on olotila? Paras aikoihin! :D Elämä on tuntunut pitkästä aikaa elämisen arvoiselta. Siis ihan tämä tavallinen arkielämä, joka on aiemmin hukkunut masentavaan lapsettomuuteen...

Tänään yhtäkkiä sitten muistin, että minun pitää alkaa napsimaan estrogeenia jo kesäkuun lopulla elokuun alun hoitoa varten. Ja heti alkoi ahdistaa :-/ Ei voi mitään: ajatus uudesta hoidosta kiristää päätäni kuin vanne... En osaa edes ajatella sellaista vaihtoehtoa, että se onnistuisi. Kun ajattelen hoitoa, mieleeni piirtyy piikit, ultrat, punktio, odottelu, piina, romahdus ja masennus. Kaikki se intensiivinen itse aiheutettu kurjuus...

Miksi lähden taas siihen kidutukseen? Miksen vain tyydy kohtalooni lapsettomana? Nämä viikot ovat osoittaneet, että pystyn nauttimaan elämästä ilman lapsiakin. Siis ainakin väliaikaisesti.

Pahinta on tietää, ettei minulla ole oikeastaan nyt vaihtoehtoja. En ole kuitenkaan vielä valmis jättämään hoitoja tähän.

Kummallisia sattumia...

2010-06-13T00:00:00.001+01:00

Lista lapsettomuuden / hoitojen seurauksista ei kun pitenee! Tämän viikon huima saldo on tässä:

Eräs miespuolinen ystäväni kertoi, miten hänen suhteensa päättyi. Kuulemma tyttöystävä oli tullut vahingossa raskaaksi (miten helv***ssä sellaistakin voi tapahtua?) juuri kun hän oli ollut itse katkeran eron keskellä. Kun hän ei ollut jaksanut innostua lapsesta niin paljon kuin ehkä normaalioloissa, tyttöystävä menikin ja teki abortin HETI - ja ihan itse (ei siis mennyt edes sairaalaan asti - en tiedä yksityiskohtia operaatiosta enkä halua tietää!). Kuulemma melkein menehtyi sitten itsekin verenvuotoon... Huh huh! Tällä miehellä on itsellään entisestä avioliitosta kolme lasta, ja he kaikki ovat saaneet alkunsa hedelmöityshoidoilla. Nyt tuo ex-tyttöystävä mennä touhuaa jo ihan muita, mutta tämä ystäväni ei edelleenkään saa unta öisin, kun miettii, aiheuttiko hän abortin kun ei ollut riittävän innostunut (huitulan kukkua!) ja miettii, miten vanha tuo taapero nyt olisi, jos olisi raukka saanut elää... Itkettiin kummatkin (siis tämä 2-metrinen korsto ja minä!) pubissa kuin niagaran putoukset, kun hän kertoi tarinaa. Joudun ilmeisesti julistamaan itseni ja muut hedelmöityshoitoja kokeneet rauhoitetuiksi eläimiksi: ei kiitos mitään vahinkoraskaus- ja aborttitarinoita meille! Ei vaan kestetä niitä. On noloakin vollottaa keskellä pubia!

Viikon toinen kohokohta oli se, että mieheni sai yhtäkkiä päähänsä investoida rahaa kiinteistöön Ranskassa, vaikka oltiin nimen omaan sovittu, että ostetaan yhdessä isompi asunto Englannista. Isompi asunto olisi ihan välttämättömyys, jos hoidot sattuisivat onnistumaan, ja tarpeellinen muutenkin. Mutta kuulemma oli nyt niin hyvä opportunity Ranskassa, kun valtioltakin saa tukea yms, että oli aivan pakko tarttua siihen... sorry vaan! Ja tästäkös varsinainen riemu repesi! Kiihdyin niin, että varmaan useampikin ruuvi kimmosi päästäni suoraan parketille! Julistin, että tällainen avosuhde on ihan p***eestä, ja että olen kyllästynyt kaikkeen epävarmuuteen ja turvattomuuden tunteeseen, mitä se tuo tullessaan. Mies istui siinä ihmeissään ja killisteli minua kuin suurisilmäinen marsu. Ihmetteli varmasti, että onko tuo nyt pimahtanut ihan lopullisesti! Meikäläinen kun on sanonut moneen otteeseen, etten missään tapauksessa halua naimisiin. Ei kuulemma ole halunnut mieskään, mutta nyt en ihmettelisi, vaikka saisinkin kosinnan paluupostissa... Haluanko siis naimisiin? Ihmeiden aika ei ole ohi: todella tuntuu, että haluan! Mistä ihmeestä on kyse? En ymmärrä itsekään, mutta jotenkin tässä on oltava lapsettomuudella / hoidoilla nyt sormensa pelissä. Enkä ole tällä hetkellä edes minkään hormonilääkityksen vaikutuksen alainen...

Huh huh, saas nähdä, miten tämä kesä tästä vielä etenee! :D

Pieniä iloja

2010-06-05T21:48:00.006+01:00

Ennen hedelmöityshoitoja minua hallitsi iso huoli: raskautumisen puuttuminen. Koko elämäni pyöri tämän yhden huolen ympärillä. Kuukausi toisen perään laskin päiviä, bongasin ovista, ajoitin mitä hulluimmin keinoin kahden kiireisen ihmisen aikatauluja yhteen, piinailin, ja taas petyin... Kun kuukaudet muuttuivat vuosiksi, menkkoja seurannut masennus piteni, ja lopulta toivo raskautumisesta kutistui minimiin. Kun viimein menin tutkimuksiin häntä koipien välissä, huoli raskautumisesta oli oikeastaan jo peitonnut minut alleen. Varmaan jopa käkätti vahingoniloisena perääni...

Vaikken olekaan toistaiseksi raskautunut, hoidot ovat tuoneet katkon tuohon hirveään yhden huolen hallitsemaan karuselliin. Kun raskautumisyritykset ovat kontrolloituja ja moni vaihe ikään kuin nähtävissä, huolehdin pienistä askelista (toimiiko lääke, tuleeko soluja, hedelmöittyvätkö ne jne). Samalla olen tietoinen siitä, että hoidot ovat totuuden paikka: jos ne eivät onnistu (siis jos useampi IVF menee puihin), niin on hyvin todennäköistä, etten raskaudu ikinä. Tietoisena tästä odotan hoitoja hyvin ristiriitaisin tunnelmin: sekä haluan että en halua niitä. Haluan yrittää raskautua, mutta pelkään siirtyä lähemmäksi totuutta - pelkään, että totuus on, etten raskaudu ikinä.

Ja tästä pelosta on seurannut kummallinen asia: olen alkanut iloita pienistä asioista. Aivan kuten parantumattomasti sairaat, olen yhtäkkiä huomannut, miten ihmeellisen ihanaa jokapäiväinen elämäni on: ajattele, torilla oli jo paikallisia mansikoita myynnissä, juhannusruusuissa on huumaava tuoksu, naapurin kissa tuli aamulla vierailulle, ja mies laittoi lempiruokaani! Tämähän on suorastaan täydellinen lauantai :D

Haluan nyt nauttia elämästä - haluan, että tämän kesän jokainen päivä on mahdollisimman pitkä, jotta voin nauttia siitä enemmän, ja nauttia varastoon, jos käykin niin, että seuraava hoito menee pieleen ja sitä seuraava ja niin edelleen... kunnes tilanne on lopulta ehkä täysin toivoton.

Kuulostaa itsenikin mielestä vähän kammottavalta - ikään kuin lopun alulta... Mutta jos sysätään nyt lapsettomuushuoli syrjään, niin oikeastaan ei olisi hullumpaa oppia elämään juuri näin, että iloitsee pienistäkin asioista. Kuka haluaa hukata elämänsä suruun ja synkistelyyn? Iloisilla ihmisillä on paljon mukavampaa :-). Toivon siis, että jos lasta ei kuulu ja hoidot menevät metsään, niin en synkistyisi, vaan jatkaisin elämääni juuri näin.

Hmmmm... No, ainahan sitä saa toivoa (vaikka kuuta taivaalta!) :D Katsotaan nyt, miten tunnelma kehittyy, kun elokuu lähestyy!

Aurinko pilkistää pilven takaa

2010-05-30T09:39:00.004+01:00

Kokonainen viikko tähän henkiseen toipumiseen sitten meni. Eilen alkoi tuntua jo hiukkasen paremmalta, ja tänään olen jo oma itseni! Ihan kuin joku olisi vetänyt minut rankkasateesta kuiville ja riisunut päältäni raskaan huopapalttoon. Olo on taas kevyt ja energinen. Pitäisi siivota koti, järjestellä paperit ja nähdä ystäviä...

Kävin viime viikolla ennen kotimaahan paluuta konsultoimassa yhtä Suomen johtavista lapsettomuuslääkäreistä. Mietin vähän nolona etukäteen, että onkohan tämä nyt ihan tarpeellista. Mutta tarpeellista se todella oli: jo pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisin viettämään koko kesän epätietoisuudessa siitä, kannattaako hoitoja jatkaa ja jos niin miten, tuntui sietämättömältä. Epätoivoa lisäsi vielä puhelinkeskustelu minua hoitaneen lääkärin kanssa. Hän oli sitä mieltä, että lähdetään vaan takomaan heti kesäkuussa uutta IVF:ää saman kaavan ja lääkityksen mukaisesti. Kuulemma "lääkitystä ei oikein voi muuttaa", kun "sain sitä jo maksimiannokset". Satuin kuitenkin tietämään, ettei uutta IVF:ää suositella yleensä heti seuraavaan kiertoon, ja tiesinpä senkin, että lääkkeitä ja kaavoja on monenlaisia - kyse ei todellakaan ole vain maksimimääristä. Tuon puhelun aikana sain ikään kuin sisäisen varmuuden siitä, ettei ongelma ole vain omassa päässäni, vaan saamani hoito ei ihan aidosti ole parasta mahdollista!

Tuon huippulääkärin vastaanotolla tajusin noin 5 minuutin jälkeen, että nyt olen tullut sellaiseen paikkaan, jossa voin päästää väsyneet aivoni pysyvälle kesälomalle! Hän katsoi hoitokertomusta ja meni heti asian ytimeen: hoitotuloksista näkyy, että vaikka munasarjani tuottavat munasoluja, reservi ei ole enää paras mahdollinen eikä munasolujen laatukaan. Tarvitsen siis lääkityksen, jolla aktivoidaan munasarjat tuottamaan enemmän ja paremman laatuisia soluja jo hoitoa edeltävässä kuussa. Ja hoidon alettua tarvitsen laatusolujen kypsyttelyyn kehitetyn lääkityksen. Kun kysyin, että kannattaako hoitoja todella jatkaa, kun alkuasetelma ei ole paras mahdollinen, vastaus oli: ehdottomasti kannattaa - tilanne ei ole mitenkään toivoton! Mutta missään tapauksessa ei heti kesäkuussa, koska munasarjojen on saatava ensin toipua edellisestä hoidosta. Valmisteleva hoito aloitetaan vasta heinäkuussa (ei kuitenkaan ns. "pitkä kaava", vaan pistelen pieniä määriä Menopuria yms), ja elokuussa on sitten uusi IVF-yritys.

Lähdin kotiin täydellisen järkeen käyvän hoitosuunnitelman kanssa. Lääkärin vaihto oli ehdottomasti paras ratkaisu. Nyt harmittaa tuo tämän kuun hoitorupeama - jo sen olisi voinut tehdä toisin ja ehkä tuloskin olisi ollut vähemmän surkea... Nimittäin jo se ensimmäinen inssiksi kääntynyt hoito osoitti selvästi, missä ongelma on. No, menneisyyttä ei voi muuttaa, joten nyt siis katse tulevaan! Hoidon onnistumisesta ei ole koskaan mitään takuuta, oli lääkitys mikä tahansa, mutta nyt ainakin luotan lääkäriini ja voin keskittyä itse henkiseen jaksamiseen.

Vaikka tuo vastaanotto oli jo viime viikolla, iloitsen siitä oikeastaan vasta tänään. Toivo ei vain tullut kaverikseni ennen kuin pettymys väistyi tieltä.

Paluu töihin

2010-05-28T18:57:00.001+01:00

Harrastin IVF-hoidon aikana etätyöskentelyä. Sikäli masentavaa, että jouduin päkertämään yksikseni ja puhumisen sijaan kirjoittamaan tuhansia meilejä. Palasin siis kotimaahan suurin odotuksin: ihanaa, pääsen taas dynaamisiin ympyröihin ja näen kaikki iloiset naamat, joiden voimalla pinnistän itseni taas uusiin avaruuksiin! Hui hai, jos yksi IVF menikin päin mäntyä - työt saan ainakin sujumaan juuri kuten haluan. Saan kontrollin takaisin elämään!

Aamun ensimmäinen tapaaminen menikin hyvin ja vietin kokonaista 2 tuntia ilman ainuttakaan synkkää ajatusta.

Mutta sitten toimistooni törmäsi kaikkein korvaamattomin apulaiseni: maailman tehokkain kiinalainen poika, jolla on moninkertaisesti enemmän aivokapasiteettia kuin itselläni, ja joka pystyy lukemaan jopa ajatukseni! Pojalla oli kuitenkin järkyttäviä uutisia kerrottavanaan:

Hänen äitinsä on kuolemassa syöpään Kiinassa. Jos olisi riittävästi rahaa, hänet voitaisiin parantaa. Poika on siis perustanut kiireesti yrityksen Kiinaan, hankkinut sille rahoituksen jne. Hän haluaa nyt lähteä, investoida yritykseen, ja myydä sen 2 vuoden kuluttua isolla voitolla. Raha ei ehdi pelastamaan äitiä, mutta pojalla tulee silti olemaan sellainen tunne, että on tehnyt parhaansa...

Poika alkoi itkeä kertoessaan tarinaa, ja oma sydämeni meni ihan sykkyrälle. Tottakai hänen on lähdettävä. Lupasin ottaa hänet takaisin parin vuoden kuluttua, siis jos jokin menee pieleen - tietäen varsin hyvin, ettei hän tule koskaan takaisin...

Seuraavaksi luokseni tuli toinen silmäteräni: nuori nainen, jonka koko olemus on yhtä aurinkoa. Hänen uutisensa: on saanut houkuttelevan työtarjouksen Sveitsistä. Mitä olen mieltä, pitäisikö hänen kokeilla siipiään, ja voiko hän tulla takaisin, jos työ ei miellytä? No, tottakai kannattaa kokeilla siipiä ja tottakai voit aina tulla takaisin...

Sitten sisään tuli poika, joka on kärsinyt pahasta masennuksesta. Hän oli ollut kongressissa viikon verran, ja saanut sieltä uutta puhtia töilleen. Innosta uhkuen hän esitteli uusia ideoitaan... Istuin siinä kyynel silmäkulmassa katsoen hänen vapisevia käsiään - tietäen varsin hyvin, että joudun passittamaan hänet pian pitkälle sairaslomalle...

Tulin kotiin takki tyhjänä, itku kurkkua kuristaen. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä... Ihan kuin joku tekisi minulle kammottavia kepposia tässä kuussa! Oikeita lapsia minulle ei ehkä tulekaan, ja tänään sain tietää menettäväni kolme suojattiani. Jäähän heitä vielä jäljelle, mutta kuitenkin :-(.

Tämä alkaa mennä jo liian pitkälle... Seuraavan postauksen on jo pakko olla positiivisempi!!

Kuopan pohjalla

2010-05-26T12:01:00.003+01:00

Onpas edelleenkin olotila... Ajattelin, että menee pari päivää selvitä pettymyksestä, ja sitten pongahdan taas takaisin maan pinnalle kuin pingispallo!

Erehdys. Usean huonosti nukutun yön jälkeen olo on edelleen kuin zombiella. Olen syönyt kokonaisen vuoren roskaruokaa ja juonut jopa pari pulloa olutta (mistä en edes pidä!). Ja Pregnyl-pistoksen jälkeinen päänsärky muhii edelleenkin sitkeästi takaraivossani... PMS-oireet v-tutuksineen ovat nekin ihan ennennäkemätöntä luokkaa. Hermostuin jopa ihanaan mieheeni, kun hän uskalsi päivitellä klinikan maksuja, ihmetellä että mitenköhän kauan hoitoja oikein kannattaa jatkaa, miettiä onko klinikan vaihdossa mitään mieltä, ja penätä vielä (epä)onnistumisprosenttienkin perään... Ajattelin, että "Wäärä Aihe ja Ajoitus, Senkin Imbesilli!". Ja revin taas uuden keksipaketin auki... Siitäkin loukkaannuin, ettei hän älynnyt lässyttää minulle kuin haavoittuneelle linnunpoikaselle...

Rationaalisesti ajateltuna: miten hän olisi mahdollisesti voinut arvata synkän mielentilani, kun on toisella puolen Eurooppaa ja näkee minut vain Skypessä? :-/

En olekaan ollut aiemmin tällainen hirmu. Vahvasti tuntuu, ettei tämä hurjistunut ja masentunut olotila ole pelkkää huonoa asennetta. Se tuntuu jotakin liian fyysiseltä. Ja roskaruuasta huolimatta paino tippunut muutamassa päivässä pari kiloa. Näin käy aina, kun suren tai stressaan asioita.

No, eiköhän se tästä taas iloksi muutu, kun annan itselleni aikaa...

Omenapuun kukkia...

2010-05-23T09:00:00.000+01:00

Heräsin aamulla pää raskaana kuin perusteellisten juhlien jälkeen... Kiitollinen siitä, että sain herätä yksin hiljaisella huvilalla.

Noustuani avasin heti ikkunat, ja menin puutarhaan tohvelit jalassa. Sateen jälkeinen tuoksu suorastaan huumasi minut... Koskettelin pitkään kasteista ruohoa. Ja sitten näin hiljaisuudessa kukkivan omenapuun... Ei ollenkaan niin komea kuin Japanin vahvat kirsikkapuut. Eikä niin täynnä väriä kuin Englannin trimmatut koristepuut. Täysin hoitamaton, hauras, suorastaan kenossa retkottava, ja kuitenkin niin ihmeellisen kaunis. Ja lisäksi siinä ihan käsin kosketeltavissa. Ei väenpaljouden takana eikä aidattuna sotilaallisesti haravoidun Zen-puutarhan keskelle...

Kuvittelin olevani jo pesunkestävä maailmankansalainen - kotona ihmispaljouden, melun ja jatkuvaan stressin keskellä. Mutta niin se vain on, että suurempaa onnea ei olisi voinut olla tässä onnettomuudessa kuin saada herätä yksin luonnon keskellä... En kaipaa ketään enkä mitään juuri nyt. En etenkään miestä enkä juttuseuraa.

Aika huippua. Kaikkea sitä saakin kokea tässä elämässä ennen kuin lopulta kohtaa syvimmän minänsä: karu suomalais-ugrilainen erakko! :D

Kurjasti kävi

2010-05-22T11:12:00.004+01:00

Herasin aamulla aavistuksen verran kipeampana kuin eilen. Vatsassa vihloi, muttei mitenkaan halyyttavasti, joten paasin ylos ja kopottelin kylpytakki paalla ikkunan luo. Siina seisoessani kannykka parahti soimaan. Klinikan numero... Ajattelin, etten vastaa, kun siella on kuitenkin biologi suru-uutisten kanssa. Sitten valahti, etta parempi vastata, jos haluan kysya hanelta jotakin. Ja biologihan siella oli. Kuulin heti aanesta, ettei meidan ainokainen hedelmoittynyt. "Valitettavasti", nainen totesi kuivalla aanella. Vaikka tekivat ICSI:n ja kaikki. Menin ihan hiljaiseksi. Ei yhtakkia tehnytkaan mieli tehda kysymyksia, vaan halusin puhelimesta pois mahdollisimman nopeasti...

Laitoin pikaisen tekstiviestin miehelle, ja ajattelin, etta nyt on lahdettava valittomasti vanhempien huvilalle ennen kuin pettymys iskeytyy tajuntaani, saa muuttuu, ja aurinkokin katoaa taivaalta... Pakkasin tavarani vatsan vihlonnasta valittamatta ja hyppasin pikaisesti autoon. Heti kun olin paassyt perille linnunlauluiselle huvilalle, saanut tavarat purettua, aurinkotuolin viritettya ja pannun kahvia viereen, tulivat kyyneleet...

Ja ajatukset... Ajattelin oman laakarini tulevaa reaktiota. Laakarini (niin ihana kuin onkin ihmisena!) pitaa yleisen tason tilastotieteesta. Melkein joka tapaamisella han luennoi, etta inssilla ja IVF:lla on niin ja niin monen prosentin todennakoisyys onnistua sen ja sen ikaisena. Olen ajatellut mielessani, etta eiko tuohon laskelmaan pitaisi lisata vahintaankin a) miten pitkaan ollaan yritetty luomuna, b) meikalaisen hormoniarvot ja c) sperman laatu... Ja nyt siihen pitaisi myos valttamatta lisata d) yksi epaonnistunut munasarjojen stimulointiyritys mega-annoksella Puregonia (joka saattoi johtua iasta, huonosta kierrosta tai muuten vaan huonosta vasteesta) ja e) yksi vahan lupaavampi stimulointiyritys Menopur-lisalla, jolla saatiin perati 4 munarakkulaa, mutta joka kuitenkin meni pieleen, kun vain yhdessa oli solu, ja sekaan ei hedelmoittynyt - ei edes mikrohedelmoityksella...

Paassani pyorii talla hetkella vain yksi ajatus: kannattaako meidan jatkaa, ja jos, niin miten?

Vaikka olenkin asiantuntija omalla alallani, lapsettomuudesta en todella ymmarra enempaa kuin sika tuulimyllysta. Miksi siis teen paassani jatkuvaa, muka juuri meidan tapaukseen raataloitya todennakoisyyslaskentaa, muka paremmin kuin laakari? No siksi, kun minulle on jaanyt sellainen vaikutelma, etta oma laakarini soveltaa tilastotiedetta sokeammin kuin kissanpoikanen (tai ainakin sokeammin kuin omat ihanat opiskelijani)... Niin paljon kuin hanesta pidankin, tuntuu, etten vain jaksa eteenpain, ellen pysty luottamaan laakariini sata prosenttisesti. Mutta missa on sellainen laakari, johon pystyn luottamaan? Epatoivoisiin tapauksiin erikoistunut lapsettomuustieteen professori 50 vuoden kokemuksella?

Naurattaa melkein itseanikin tama pettymyksen ensireaktio. Masennus ei ole viela iskenyt, vaan jostakin on ilmeisesti ihan pakko repia uusi suunnitelma, tai ainakin toivoa epatoivon tilalle...

Eiko tilanteesta loydy mitaan hyvaa? No, jos oikein mietin, niin:

- paasen palaamaan kotimaahan ja toihin heti, kun vain vatsan vihlonnalta kykenen (ehka jo tiistaina!)
- voin jattaa hirveat Luget talta kuulta valiin ja nauttia sen ansiosta villista ja vapaasta pupuilusta :D
- en joudu suremaan menkkojen alkamista ja epaonnistunutta siirtoa parin viikon kuluttua
- voin juoda kahvia hyvalla omatunnolla

Aika pienia asioita, mutta niista olisi nyt vain revittava voimia jatkoon...

Punktiokuulumiset

2010-05-21T11:54:00.002+01:00

Punktio on nyt ohi, ja se menikin niin hyvin, etta melkein havettaa, kun tuli stressattua sita etukateen... Heti klinikalle saavuttuani hoitaja otti ohjat kasiinsa, vei minut isoon nojatuoliin rentoutumaan, ja tuikkasi katetrin kateen puolihuomaamatta. Toimenpidehuoneessa henkilokunta oli pelkkaa hymya (no, hymya voi ehka odottaakin yksityisella, sen verran saa naista hoidoista maksaa!) ja ennen kuin huomasinkaan, kipulaake oli jo laitettu suoneen ja leijailin ihan muissa maailmoissa... Tunsin siina poydalla itseni taydellisen uupuneeksi. Ajattelin, etta kumpa olisi tallainen koktail tarjolla silloinkin, kun tyohuolet kaihertavat mielta eika tule uni millaan silmaan!

En tuntenut koko operaation aikana mitaan. Ihan kuin olisi ollut tavallisessa ultrassa. Ihan "sisaanmenon" kohdalla mulla on ollut aina kivulias kohta (mika on diagnosoitu vestibuliitiksi), ja se oli nytkin ultran sisaan laiton aikana yhta kivulias kuin ennenkin. Mutta missaan muualla ei ollut minkaanlaista tunnetta.

Laakari jutteli iloisesti koko operaation ajan, ja sen loputtua paasin ylos ihan omin voimin. Lepailin sitten nojatuolissa tunnin verran, ja tesktailin viesteja eri puolille maailmaa, missa huolestuneet kaukoystavani odottivat malttamattomina punktiouutisia :D.

Valitettavasti ne uutiset eivat vain olleet kovin hyvia. Ainoastaan yhdesta rakkulasta loytyi nimittain solu. Nyt pelottaa ihan vietavasti, miten sille kay :-/. Voi hyvinkin olla, ettei se hedelmoity eika jakaudu... Ja jos kay niin, niin maanantain siirto peruuntuu... Biologin pitaisi ilmoitella tilanteesta jo huomenna. Taytyy sanoa, etta vatsassa on nyt perhosia vielakin enemman kuin ennen punktiota!

Israelilainen ystavani lohdutti puhelimessa, etta vaikka nyt menisikin puihin, niin paasin kuitenkin pidemmalle kuin viimeksi, ja olihan tasta hoitokerrasta sekin hyoty, etta sain kokea, etta punktio on (kunnon laakityksessa) pikkujuttu. Nainhan se tilanne tietysti on sitten nahtava...

Nyt vasyttaa ihan vietavasti. Kipulaakitys on jo poistunut elimistosta, eika kipuja ole onneksi ilmaantunut. Otan rauhallisesti taman paivan, tai ainakin viela muutaman tunnin. Sitten on ihan pakko ponkaista ulos edes hetkeksi nauttimaan auringosta!

Nyt se on sitten menoa...

2010-05-19T17:03:00.002+01:00

Tanaan kavin toisessa ultrassa. Siella oli oma ihana laakarini, joka totesi, etta munasolut ovat kasvaneet jo niihin mittoihin, etta punktio on parasta tehda nyt heti perjantaina.

Ensimmainen ajatukseni oli "HUI!". Punktio on nimittain juuri se osuus naita hoitoja, jota olen pelannyt kaikkein eniten (ja ihan varmasti en ole ainoa, joka on sita pelannyt!). Lisaksi olen typeryyksissani oikein etsimalla etsinyt punktiokertomuksia netista ja kiinnittanyt erityista huomiota juuri niihin kaikkein pahimpiin trillereihin... Ja nyt on sitten oma punktio edessa jo ylihuomenna! :O Henkinen valmistautuminen jaa pakostakin minimiin. Pakko vaan ajatella, etta pieni kipuhan se on - siis ainakin synnytykseen verrattuna! :D

Lisajannitysta aiheuttaa se, etta mieheni oli lahdettava jo tanaan pois Suomesta. Siis juuri nyt, kun olisin tarvinnut hanta eniten :-(. Huolestunut IVF-hoitaja kyseli, etta enko saa todellakaan jarjestettya itselleni saattajaa punktioon. Ja pelotteli, etta mitas sitten, jos jokin meneekin pieleen ja joudunkin esim. sairaalaan. No, saattajaa en todellakaan saa nyt jarjestettya, mutta varmaankin olisi fiksuinta kertoa toimenpiteesta edes jollekin taalla Suomessa. Olen miettinyt tassa paani puhki, kenelle oikein kertoisin...

Lahimmat suomalaiset ystavani asuvat melkein kaikki Helsingin ulkopuolella ja heilla on itsellaan kadet taynna toita ja lapsia - joten heita en halua asialla vaivata. Vanhemmilleni en taas halua kertoa mitaan naista hoidoista (kun en tieda, miten he asiaan suhtautuisivat). Ehka sopivin olisi yksi sisaruksistani, joka asuu tassa lahistolla. Olisin kylla mieluiten kertomatta (oloni on sita rauhallisempi, mita niukempaa tiedotuslinjaa vedan), mutta parasta ottaa nyt kuitenkin jarki kateen ja kertoa!

Ihanaa joka tapauksessa kun piikitys paattyi! Nyt on enaa Pregnyl pistettavana ennen punktiota. Ehka saankin paranneltua mustelmaisen vatsani bikinikuntoon ennen kesalomia :-)

Huh, helpotusta!

2010-05-17T16:52:00.001+01:00

Olin niin peloissani, ettei tama uusi mega-laakeyhdistelmakaan saa stimuloitua meikalaisen munasarjoja toimimaan, etta kehitin itselleni melkein paniikkihairion ennen taman aamun ensimmaista ultraa... Jannitysta lisasi se, etta vaikka takana oli jo 4 piikityspaivaa, olo oli taysin oireeton (ellei reikaista ja mustelmaista vatsanahkaa oteta huomioon!). Olo vastaanotolle mentaessa oli melkein kuin lapsena hammaslaakarille mentaessa: vatsassa kiersi, ja pulssi hakkasi tuhatta ja sataa...

Mika mieleton helpotus, kun laakari totesikin, etta ultrassa nakyy 3-4 munasolua, ja viela muutama pieni sen lisaksi. Keskiviikkona on toinen ultra, ja siella nahdaan sitten maara tarkemmin. Mutta joka tapauksessa: ellei mitaan ihmetta tapahdu, niin paasen talla kertaa pidemmalle kuin viimeksi - punktioon asti! Vaikka hoito tyssaisikin siihen, tuntuu silti hienolta, etta pistokset toimivat edes joten kuten. Kuvittelin nimittain olevani niin epatoivoinen tapaus, etta olen jopa vahvimpien laakkeiden ulottumattomissa :D!

Keskiviikon ultran jalkeen selviaa punktion ajankohta. Todennakoisesti se menee maanantaille, mutta pieni todennakoisyys on olemassa, etta se ehtisi perjantaillekin... Punktio se vasta pelottaakin, mutta kieltaydyn nyt ajattelemasta sita. Kaikkia maailman murheita ei pida kasata yhdelle paivalle! :-)

Ultraa odotellessa...

2010-05-15T09:51:00.002+01:00

Nyt on kolme piikityspaivaa takana, ja kaksi viela edessa ennen maanantain ensimmaista ultraa. Maaliskuun hoidossa odotin ensimmaista ultraa innoissani kuin kuuta nousevaa! Nyt odotan melkein kauhun vallassa... Mitas jos osoittautuu, ettei tamakaan laakeyhdistelma tehoa, ja ultrassa nakyykin taas 1-2 surkeaa follia... Mitas sitten tehdaan? Kaytannossa tietysti joko keskeytetaan hoito taikka jatketaan sita inssina. Mutta entas pidemmalla tahtaimella...

Huh, olen jo valmiiksi iloinen siita, etta maanantain ultran tekee joku muu kuin empaattinen, filosofiseen pohdintaan taipuvainen oma laakarini. Tuntuu nimittain, etta pystyn kasittelemaan vain yhden asian maanantaina, ja se on ultran tulos! En pysty ajattelemaan isoja kysymyksia kuin etta kannattaako hoitoja jatkaa tulevaisuudessa ja jos, niin miten.

Maanantaita odotellessa mielialani tuntuu maanistuvan. Mietin ihan kuumeisesti, tapahtuuko kropassani mitaan! Femareista on tullut tasmalleen samat oireet kuin viimeksikin: sormet tuntuvat jaykilta - ihan kuin olisi mega-luokan turvotus liiasta sillin syomisesta, mutta turvotus onkin paikallisesti pelkastaan sormissa! Ja taas sain saman poskiontelon tulehduksen kuin viime kerralla... kuitenkin niin lievana, etten ole joutunut aloittamaan antibiootteja. VTI:ta en ole onneksi saanut talla kertaa, kun olen totaalikieltaytynyt pupuilusta :D!

Mutta pistoksista ei ole tullut viela muita oireita kuin yksi jattimainen mustelma... (pistin toissapaivana suoraan verisuoneen, vaikka kuinka yritin loytaa lihavan laskipoimun mihin piikittaa!). Muita oireita ei ole, ei edes vatsan turvotusta. Takana on vasta 3 piikkipaivaa, joten turvotusta ei ehka olisi paljon, vaikka laake tehoaisikin... Mutta mieli olisi rauhallisempi, jos turvotusta olisi ja siita voisi paatella, etta laakkeella on edes jonkinlainen vaikutus...

Loppuviikosta oli jo ihan mahdoton keskittya toihin, kun aivotoiminta oli jossakin ihan muualla. Nyt viikonloppuna aionkin pitaa taydellista vapaata hyvalla omatunnolla. Onneksi ulkona on ihana lammin ilma... Aion lojua pihalla auringossa - mustelmaisen vatsan peittavissa bikineissa! :-)

Rahan menoa

2010-05-12T21:51:00.000+01:00

Menkat alkoivat eilen, ja samalla pyorahti kayntiin uusi hoito... Aloitustunnelma oli kuin villilla elaimella, joka on joutunut hakkiin pienelainklinikalle. Kavi mielessa, etta houkuttelevinta olisi nyt loikkia metsaan pois piikkien, pillereiden ja muiden kauheuksien ulottuvilta... Mutta tanaan on ollut jo reippaampi olo. Siis ainakin siihen asti, kun menin apteekkiin ostoksille...

Olin jo vakaasti paattanyt olla murhehtimatta raha-asioista. Varsinkin kun jopa laheinen ystavani (joka on supertaloudellinen - tyyliin ostaa vaatteet kirpparilta ja vihannekset suoraan maatilalta...) sanoi, etta "tata asiaa et nyt kylla ala mitata rahassa, vaan ihan yksinkertaisesti maksat hoidoista sen mika niihin menee!". Olin samaa mielta. Mutta kun maksoin apteekissa taman hoitorupeaman laakkeet, niin putosin melkein pyrstolleni: hintana huima 2000 euroa! :O

Hinta selittyy kahdella asialla: 1) minulle on maaratty maksimiannokset piikityksia, ja 2) kun asun ulkomailla, niin en saa KELA:n korvauksia. 2000 euroa ei ole viela hirmuinen hinta, mutta kun siihen lisaa yksityisen laakari- ja hoitokulut yhdelta IVF-rupeamalta (siis ilman KELA-korvauksia = yli 3000 euroa) ja ottaa huomioon, montako kertaa joutuu ehka uusimaan koko hoidon, ennen kuin tarppaa (tai sitten ei tarppaa...), niin vahan kylla mietityttaa, etta mihinkas tuli ryhdyttya...

En uskaltanut soittaa ja valittaa tuolle periaatteen ystavalleni toistamiseen tasta aiheesta, joten naputtelin sen sijaan pitkan filosofisen meilin miehelleni... Mutta hukkaan meni sekin purkautuminen. Tyly vastaus saapui viidessa minuutissa: "Come on - it's only money".

Nyt tuntuu itsestanikin, etta ehka perimmainen syy reaktiooni on jossakin muualla kuin raha-asioissa. Ehka se on siina, etta nykyisin ihan koko elama (kaikki osa-alueet mukaan lukien -- ja rahat viela siina hannan huippuna!) pyorii taman yhden ainoan asian ymparilla. Eika onnistumisesta ole mitaan takuita... Miten jarkevaa tama on?

Lopulta sisuunnuin ja ajattelin, etta haluan nyt ainakin kompensaatioksi jotakin konkreettista vastinetta rahoilleni. Hyppasin ratikkaan, menin suosikkikauppaani ja ostin sielta lasisen teepannun. Tulin kotiin, laitoin vihreaa teeta, ja katselin sen ihanaa varia lasin lapi taysin lumoutuneena... Pannu maksoi 45 euroa, ja aion nyt nauttia siita myos niiden 2000 euron edesta - ihan vain silta varalta, ettei taman kuun hoito onnistukaan.

Uuteen IVF-yritykseen valmistautuminen

2010-05-10T18:51:00.001+01:00

Lensin eilen Suomeen toista IVF-yritysta varten. Vaikka Suomeen onkin aina kiva tulla, taytyy tunnustaa, etta olen nyt huomattavasti vahemman innostuneissa tunnelmissa kuin olin maaliskuussa 1. yrityksen aikoihin... Laakkeille tuli nimittain ensi yrittamalla niin huono vaste, etten osaa oikein keksia, miksi nyt menisi yhtaan paremmin. Voihan tietysti olla, etta maaliskuulle sattui vain erityisen huono kierto tai ettei Puregon vain purrut meikalaiseen jostakin syysta. Mutta voi olla niinkin synkasti, ettei munasarjoissa ole yksinkertaisesti kapasiteettia enempaan kuin yhteen taikka kahteen folliin per kuu... Ja tietysti haluan nyt itsesuojelumielessa kuvitella tuon "worst case" skenaarion, jotten pettyisi hirveasti, jos hoito ei taaskaan pure...

Joka tapauksessa hoitoa avittamaan on nyt maaratty uusi laakekoktail: Puregonia 300 iu ja Menopuria 150 iu per vrk. Piikkejakin tulee nyt sitten oikein tuplasti. Menopur-piikit kuuluvat viela sarjaan ISOT piikit... Maaliskuussa vastaavat piikit (esim orgalutran-piikit) saivat vatsani mustelmille :O

Talla hetkella odottelen kuitenkin viela menkkoja alkavaksi. Tanaan on jo kp28, mutta oviskin oli myohassa normista tassa kuussa, joten menkat saattavat viela hyvinkin odotuttaa itseaan pari paivaa.

Ja taas tuli hypattya akupunktiossa tanaan - talla kertaa taalla Suomessa. Menin taas akupunktioon, koska englantilaisen hoiturini mielesta akupunktio olisi nyt ehdottomasti otettava 5 intensiivisen hoidon sarjassa. Mutta englantilainen hoiturini ei ehka arvannutkaan, millaiseen akupunktioon Suomessa paatyisin...

Varasin ajan aidosta kiinalaisesta hoitolasta (siis ihan tunnetusta, jossa muutkin lapsettomuudesta karsivat ovat kayneet hoidatuttamassa itseaan) ihan vain siksi, etta halusin oikein autenttisen kokemuksen :D. Ja sitahan se todella oli... Hoitaja oli varsinainen persoona: han haukkui kaikki suomalaiset laakarit heti kattelyssa pataluhaksi, ja iski piikit sisaan huomattavasti kovakouraisemmin kuin oma hoitajani. Kun kerroin, etta menkkani kestavat usein vain 2-3 paivaa, niin han parahti "no, sitten ei ole sulla MITAAN MAHDOLLISUUTTA tulla raskaaksi!". Kun kerroin, etta itseasiassa olenkin nyt menossa IVF-hoitoon, niin han oli sita mielta, etten tarvitse mitaan IVF:aa vaan clomifeneja. MUTTA kun kerran laakarini ei niita minulle kuitenkaan SUOSTU maaraamaan, niin hanpa voi hoitaa asian kiinalaisilla laakkeilla... Sain mukaani taysin kasittamattoman nakoisia valkoisissa "munankuorissa" olevia mustia laakkeita. En ole viela paattanyt, mita teen niille. Pystyn nyt lahinna vain tuijottamaan niita kauhun vallassa! :-)

Hoidon todellinen antikliimaksi oli kuitenkin muualla kuin lapsettomuusasioissa. Minulla on sellainen ongelma, ettei vatsani kertakaikkiaan kesta kasin tunnustelua. Jannitan sita jostakin syysta liikaa. Lapsettomuuslaakarikin ultraa sen tunnustelun sijaan sen enempaa mukisematta. Mutta tama kiinalainen puoskari ei pienesta ulinastani piitannut! Han tunnusteli taysin jannittynytta vatsaani kovakouraisesti, ja julisti, etta minulla on suuren luokan ongelma, ja todennakoisesti se on MAKSASSA! Ei auttanut yhtaan, kun protestoin, ettei minulla todellakaan ole mitaan maksaoireita eika muitakaan vatsan seudun oireita. Han varoitti vakavasti, etta jos "kipu yhtakkia yltyy", niin minun "pitaa tilata suoralta kadelta ambulanssi" ;-)

Olipas kokemus, mutta toivon nyt kuitenkin, etta han hallitsee akupunktion & lapsettomuus-ongelmat paremmin kuin kasin tunnustelun & maksaongelmat, ja ettei tama hoito (= karsimys) mennyt ihan hukkaan :D

Paino-ongelmia

2010-05-07T18:55:00.001+01:00

Kavin tanaan jo kolmannen kerran akupunktiossa. Hoitaja oli konsultoinut lapsettomuuden hoitoon erikoistunutta hoitajaa, ja piikkeja oli lopulta joka puolella: jaloissa, vatsassa ja selassa. Yhta hyvin olisin voinut pyoria piikkimatolla :-).

Hoitajan mielesta olen "tyypillinen lapseton" (kiitos vaan!), kun olen nain hoikka ja syon lahinna vaan kasviksia ja kalaa. Kuulemma minun pitaisi saada valttamatta enemman proteiinia, ja myos pari kiloa lisaa painoa. Myos Suomessa lapsettomuuslaakari on moneen otteeseen sanonut, etta "plaa plaa ... kun sa olet nain pienikokoinenkin...". En ole koskaan ottanut asiaa tosissani, kun olen ulkomailla asuessa tottunut siihen, etta on taysin normaalia olla pienikokoinen (ja Aasiassa asuessa tunsin itseni jopa jattikokoiseksi!). Olen myos jarkeillyt, etta ovathan japanilaisetkin pystyneet lisaantymaan jo vuosituhansia, vaikka ovat syoneet lahinna kalaa ja kasviksia.

Mutta ehka voisin tehda talle painolle ja ruokavaliolle nyt jotakin, jos se on muka olevinaan ongelma... Itseasiassa ryhdyin tuumasta toimeen jo eilen illalla. Houkuttelin koko projektin turkkilaiseen ravintolaan, ja pistin siella poskeeni lautasellisen kebabbia! Liha maistui vahan oudolta pitkasta aikaa, ja vasahdin siita niin, etta melkein nukahdin sinne ravintolaan. Ja ahmiminen kostautui sitten yolla, kun herasin tukalaan oloon...

Tiedan jo nyt, ettei painoa ole helppo saada lisaa. Siihen tarvitaan vahintaan 200 gr suklaata paivassa. Lisapaino asettuu sitten arsyttavasti yhteen paikkaan (vatsaan!), ja farkut alkavat heti ahdistamaan. Ja sitten kun taas iskee joko tyostressi tai henk. koht. kriisi, niin se vaivalla hankittu pari kiloa katoaa parissa paivassa taivaan tuuliin - korkojen kanssa! Ehka tama meikalaisen metabolismi ei ole ihan tavanomainen. Tiedan, etta olen todella onnekas, kun en joudu murehtimaan ylipainoa (joskus teinina oli hetkellisesti sekin ongelma, joten tiedan milta se tuntuu), mutta alipainokin voi istua ihan yhta sitkeassa!

Jos ei onnistukaan...

2010-05-04T23:48:00.000+01:00

Olen viime aikoina ajatellut, etta mitas sitten, jos hoidot eivat onnistukaan... Onko se taydellinen katastrofi? Yritammeko viela lahjoitetuilla munasoluilla, adoptoimmeko alkion tai lapsen jostakin kaukomailta, vai luovutammeko ja paatammeko elaa ihan kahden kesken? Emme ole viela puhuneet asiasta, enka suoraan sanottuna ole varma, mita haluan. Se tuntuu tarkealta, etta juuri tama mies on lapsen isa. Jos taas ei ole (tai jos mina en ole aiti), niin juttu menee monimutkaiseksi. Tuntuuko lapsi omalta, jos mies on isa mutta mina en ole (siis biologinen) aiti? Tuntuuko lapsi omalta ollenkaan, jos adoptoi alkion tai lapsen kaukomailta? Vai olisiko parempi tyytya olemaan ihan kahdestaan, kun kuitenkin viihdymme toistemme seurassa niin hyvin? Mutta toisaalta, miten sitten vanhana - onko ihan hirveaa, jos ei ole minkaanlaisia lapsia?

Mietin tata asiaa viime viikolla, kun mina ja mies tapasimme yhdessa yhden opiskelijoistani. Han on varmaankin 25-vuotias (vaikea sanoa, kun on kiinalainen!), mutta on jotekin lapsenomainen (tyyliin koulumaiset vaatteet, ujo hymy ja hiukset poninhannalla!). Pidimme tytosta molemmat, ja meidan oli vaikea pysya vakavana, kun han selitti asioita juurta jaksain. Ajattelin, etta mita jos meilla olisi tallainen kaukomailta tuotu tytto, mutta vain minikokoinen :-)? Tuntuisiko se omalta? Varmasti tuntuisi, jos herattaisi samanlaisia tunteita, kuin tama tytto... Ja kuitenkin, kun katson adoptiotoimistojen webbisivuja, niin asia tuntuu niin etaiselta etta tyonnan sen heti pois mielestani. Ehka adoptiota voi ajatella realistisesti vasta sitten, kun hedelmoityshoidot ovat osoittautuneet tuloksettomiksi... ja sita ennen on viela mietittava lahjoitettuja munasoluja (aihe, joka tuntuu todella kummalta tassa vaiheessa!).

Tama hoitoja ja hoitojen tuloksia odottaminen on niin turhauttavaa, etta ajatukset karkaavat vakisinkin tulevaisuuteen. Kuitenkaan paatoksia ei voi oikein tehda, ennen kuin on "siina vaiheessa". Tama puuha ei kylla sovi karsimattomille ihmisille!!

Akupunktio

2010-04-30T19:24:00.000+01:00

Tanaan kavin viimeinkin akupunktiossa! Hoitaja ei ollut varmaankaan paljon paalle parikymppinen (oli vaikeaa loytaa kokenutta hoitajaa lyhyella varoitusajalla), mutta hanella oli sentaan yliopistotutkinto akupunktiossa (hmmm, kaikkea taalta Englannista loytyykin!?) ja jos hanelta puuttuikin kokemusta, niin intoa oli sitten senkin edesta.

Hanen tarkoituksenaan oli korjata nestetasapainoa (joka on kuulemma vinksallaan). En osaa sanoa, montako neulaa minuun lopulta pistettiin, mutta varmaan ainakin 15 jalkoihin ja vatsaan! :D Hoitaja oli huolissaan tuntemuksista, mutta ne neulat eivat tuntuneet kylla yhtaan miltaan orgalutran-piikitysten jalkeen. Oikestaan en tuntenut paljon mitaan missaan vaiheessa, mika sai hoitajan epailemaan, etta tekoaako tama nyt ollenkaan. Mutta jotakin kuitenkin tapahtui, koska vaivuin puolihorteeseen jo siina hoitopoydalla, ja olen ollut siita lahtien ihan poikki...

Ajattelin kayda viela pari kertaa taman saman intoa puhkuvat hoiturin luona ennen Suomeen lahtoa (varsinkin kun han sanoi konsultoivansa lapsettomuuteen erikoistunutta akupunktio-eksperttia ensi kerraksi), ja sitten Suomessa yritan loytaa kokeneemman hoitajan.

En ole ihan tarkoituksella halunnut lukea tieteellista kirjallisuutta akupunktiosta. En halua tietaa, onko se taytta huuhaata! Mutta kun sita on kerran harrastettu sitkeasti jo yli 3000 vuotta (kuten hoituri mainitsi), niin luulisi, ettei se voi olla ainakaan taytta huuhaata :-)

Oikeasti kotona

2010-04-26T23:35:00.000+01:00

Eilen illalla ovistesti naytti plussaa (usean paivan myohassa, joten myos kierto venyi nakojaan viime kuun hoidon tuloksena, ei ainoastaan vuodon alkaminen). Ja sepas olikin oiva ajoitus, kun olimme miehen kanssa viimeista yota saman peiton alla! En tapani mukaan sanonut miehelle ovisplussasta mitaan, vaan ryhdyin vain aktiivisesti toimeen :-) (jotenkin on jo riittavan tylsaa, kun itse tietaa, etta nyt hommaillaan koska sattuu olemaan ovisplussa). Vaikka uskoni luomuraskauteen on jo taysin mennytta, olin silti onnellinen, kun olin taas muka tehnyt tassa kuussa parhaani raskautumisen eteen.

Toisaalta ajatukset ovat jo kiinteasti ensi kuun hoidoissa... Juuri ennen tyomatkaa kavin paikallisessa yliopistosairaalassa tutkimuksissa. Sairaala tuntui aika hurjalta paikalta yksityisklinikan jalkeen. Isomahaiset odottajat, vanhukset ja lapsettomat parit odottivat kaikki siella aulassa vuoroaan tuntikausia... Laakari oli kuitenkin positiivinen yllatys: intialainen nuorehko nainen, joka paneutui sairaskertomukseemme paljon syvallisemmin kuin kukaan aiemmin. Lopputulos oli valitettavasti kuitenkin se, ettei saada taalta valtion korvaamana minkaanlaisia hoitoja... Laakari sanoi suoraan, etta kannattaa jatkaa yksityisia hoitoja Suomessa. Taalla ne ovat nimittain hurjan hintaisia. No, selvisipa sitten sekin asia.

Nyt vain huolettaa, miten ehdin organisoida tyoasiat ennen seuraavaa Suomen-matkaa... Tulin tanaan kotiin, ja sekin on kuin pyorremyrskyn jaljilta! Taytyy pistaa hihat heilumaan!

Melkein kotona

2010-04-24T10:06:00.000+01:00

Huh, olipas tuo Ateenan matka aikamoinen seikkailu! Melkein joka paiva jouduttiin raahautumaan lentokentalle kyselemaan seuraavaa mahdollista lentoa (kun edellinen oli peruttu tuhkapilven takia). Ja sitten taas takaisin polyiseen ja meluisaan Ateenan keskustaan, missa oli vaihdettava hotellia ja toivottava, etta jostakin kahvilasta loytyy toimiva internetyhteys, jonka avulla pystyy hoitamaan kiireisimmat tyoasiat. Lopulta olin niin epatoivoinen, etta lueskelin sahkoposteja suoraan iPhonesta valittamatta huimista maksuista.

Oli todellinen helpotus, kun paastiin viimeinkin eilen lentamaan Pariisiin. Pariisi ei ole maailman puhtain kaupunki sekaan, mutta ainakin tahan aikaan vuodesta miehen "kotikyla" (joka sijaitsee juuri oikealla laidalla Pariisia) on todellinen idylli kukkivine kirsikkapuineen! Oli ihana herata aamulla viileaan ilmaan ja hiljaisuuteen. Ja tyontaa mies sangysta hakemaan konditoriasta vastaleivottua leipaa :-) Oikeastaan ainoa, mita kaipaan nyt Kreikasta on mansikat ja tuorepuristettu appelsiinimehu!

Maanantaina otan junan Englantiin, ja ryhdyn taas toihin. Koko viikko on jo tikattu tayteen kokousta ja muuta hulinaa. Vahan mietityttaa, miten saan hoidettua kaikki hommat reilussa viikossa, ennen kuin matkaan taas Suomeen uutta hoitoa varten. Olin suunnittellut, etta viettaisin nyt ihanan rentouttavan kuukauden hoitojen valissa, menisin akupunktioon, soisin terveellisesti, yms. mutta sen sijaan olenkin stressannut tuhkapilvea, nukkunut huonosti, syonyt pizzaa, ja juonut kreikkalaista viinia... Vatsa on turvonnut ja univelkoja riittamiin. En oikein usko, etta olen fyysisesti paremmassa kunnossa hoitoja ajatellen. Henkisesti ehka olen! No, kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan.

Viimeinkin muuta ajateltavaa

2010-04-19T16:30:00.000+01:00

Toivoin kovasti viime viikon negan jalkeen, etta jokin (mika tahansa!) saisi suunnattua ajatukseni edes hetkeksi pois naista lapsettomuusmurheista. No, tuo toiveeni totetui nyt vahan liiankin hyvin...

Lensin keskiviikkona tyomatkalle Ateenaan (kaupunkiin, joka ei mitenkaan kuulu suosikkikaupunkeihini). Kun saavuin perille kaiken melun ja saasteen keskelle, niin taksit olivat tietenkin lakossa, bussit taynna taskuvarkaita, yms. muuta tavanomaista. Sita kaikkea osasin odottaakin, mutta sitten tuli yhtakkia tuo tuhkapilvi... Ja sen seurauksena perjantainen paluulentoni peruttiin. Olen siis edelleen Ateeenassa, ja nailla nakymin saan notkua taalla viela ainakin perjantaihin asti. Kuin ihmeen kaupalla mies on kuitenkin talla kertaa mukanani, joten ainakaan ei tarvise olla yksin :-). Taalla ei kylla lapsettomuutta ehdi pahemmin murehtia - jos tasta tilanteesta pitaa siis jotakin hyvaa loytaa :-)!

Menkkoja olen kylla ehtinyt ajatella senkin edesta. Ne alkoivat Lugejen ansiosta nimittain perati kokonaisen viikon myohassa! Ehdin jo kauhistua, etta tulevatko ne koskaan takaisin. Todennakoisesti Luget vaan estivat vuodon, mutta eivat ehka oikeasti kuitenkaan siirtaneet kiertoa. Taytyy tikutella ovista, jottei se mene tassa kuussa taysin ohi. En usko tassa vaiheessa luomuraskauteen, mutta tuntuu silti vaaralta olla edes yrittamatta!

No, onneksi en ollut kuitenkaan suunnitellut hoitoa talle kierrolle - se olisi varmasti jaanyt toteutumatta, kun en olisi paassyt Suomeen ajoissa.

Filosofiaa, psykologiaa ja biologiaa...

2010-04-13T08:22:00.002+01:00

Olipas eilen aikamoinen paiva! Pystyin kokoamaan itseni toissa, mutta luikahdin kotiin heti, kun oli mahdollisuus. Ja sitten lojuin sohvalla voimattomana kyyneleet silmissa tuntikausia. Kun mies lopulta soitti, han sai minusta lahinna 2-sanaisia vastauksia irti. Tottakai han huolestui, ja yritti vetaa vaikka mista narusta saadakseen minut puheliaammaksi (paras oli luvata tehda kaikki kokkaukset ensi viikolla kun tavataan - no, sopii mulle!!). Mies on aivan ihana, mutta onkohan se joku miehinen juttu, etta kaikki ongelmat (tallaisetkin!) pitaa yrittaa heti RATKAISTA jotenkin. Eihan tata ongelmaa nyt ratkaista, eika ainakaan tassa kuussa, se on selva! Pettymyksesta pitaa vain toipua, ja siihen menee nyt nakojaan enemman kuin puoli tuntia...

Sitten hyva ystava (jolla on 2 pienta lasta itsellaan, ja joka ei ole karsinyt lapsettomuudesta) kirjoitti vastaukseksi pitkan postin Dalai Lamasta. Han ei ole buddhalainen (itseasiassa on juutalainen), mutta on jostakin syysta innostunut katselemaan telkkarista buddhalaista lastenohjelmaa! (nainkohan minakin kajahdan, jos joskus saan lapsen!? :D). Han esitti oivaltaneensa, etta me ihmiset haluamme elamalta kaiken ja aina vain lisaa, vaikka parjaamme ihan hyvin ilmankin! Tuo on varmasti totta, mutta tarve saada lapsi on kylla mielestani ihan toisen luokan tarve kuin uusi auto, asunto, tai tyopaikka... Jos kay niin, etten todella saa lasta, niin voin yrittaa psyykata itseani ajattelemaan asioita vaikka mista filosofisesta nakokulmasta. Mutta siihen asti kylla ajattelen, etta tarve saada lapsi on biologinen tarve (sehan on ihmiskunnan elinehto, by the way) ja jota on melkein mahdoton (ja onko jarkevaakaan?) vastustaa.

Toisaalta muistan kylla ajan, jolloin en halunnut lasta, ja sita on nyt hirvean vaikea ajatella... Menin todella nuorena naimisiin ja suhde oli ihan kuin sisar-veli suhde. Kaikki toimi moitteettomasti (ei edes riidelty ikina!), paitsi mitaan intohimoa ei ollut, ja jostakin syysta ajatus lapsesta oli kertakaikkiaan mahdoton. Ihmettelin sita aika ajoin, ja paattelin, etta ehka olen sitten enemmankin uraihminen kuin perheihminen... Nyt kun katson taaksepain, niin syy on taysin selva: kuka nyt haluaisi lapsen jonkun velihahmon kanssa? Surettaa, etten tajunnut silloin, mista on kyse ja eronnut paljon paljon aiemmin - mutta ei kylla kuitenkaan kaduta. Paljon mieluummin karsin nyt lapsettomuudesta taman nykyisen miehen kanssa kuin elan tyhjalta tuntuvaa perhe-elamaa entisen kanssa. Onneksi ei kaduta, mutta miten voisi kaduttaakaan? Paatos lapsettomuudesta ei ollut silloin tietoinen, ja halu saada lapsia ei ole nytkaan tietoinen. Tuntuu vahvasti, etta tama on kaikki pelkkaa biologiaa! :D

Nega

2010-04-12T06:22:00.001+01:00

Herasin aamulla kello 5 kauhusta jaykkana, kun oli tama testausaamu... Hoipertelin puoliunessa tekemaan testin, ja negahan sielta testista tuli :-(.

Ei mikaan ihme, kun katselee inssien onnistumisprosentteja. Mutta vaikken odottanutkaan kummoisia, niin taytyy sanoa, etta tama tuntuu kylla tahan asti pahimmalta negalta kaikkien negojen joukossa. Ehka siksi, kun tama oli ensimmainen hoitokierto ja pistettiin kaikki peliin, vaikka IVF menikin sitten puihin huonon vasteen takia.

Heti kun tasta toivun, niin taytyy kaikesta huolimatta alkaa suunnitella jatkoa... Onneksi on tama yksi luomukierto nyt valissa ennen seuraavaa yritysta. Tavallaan en haluaisi heittaa yhtaan aikaa hukkaa, kun ikaakin on jo vaikka muille jakaa, ja tama lapsettomuus on hirvea tumma pilvi paan paalla, jota ei paase mihinkaan pakoon... Mutta toisaalta kun Puregonille saatiin tassa ensimmaisessa hoidossa niin huono vaste, niin tuntuu jarkevalta konsultoida jotakuta todellista eksperttia ennen kuin aloitetaan taas uusi hoitoyritys.

Nyt pitaisi laittaa kuono sen verran pystyyn, etta selviaa tyopaivasta ja saa motivoitua muutkin toihin...

Ahdistus

2010-04-10T22:01:00.000+01:00

Huomenna on onneksi viimeinen Luge-paiva, mutta maanantai-aamun raskaustesti ahdistaa jo valmiiksi. Haluaisin mieluiten jattaa testaamatta, ja sitten kun menkat alkavat (muutaman paivan myohassa lugejen takia), niin masentuisin, mutta olisin kuitenkin lahempana jo seuraavaa ovulaatiota eli toivonpilkkua. Haluaisin siis lyhentaa ja lykata jokakuista masennuskautta. Ja haluaisin olla testaamatta. Jossakin vaiheessa tata lapsettomuustaivalta tein joka kuu raskaustestin. Sitten havaitsin em. syysta, etta on paljon helpompaa odottaa menkkojen alkamista kuin nahda pari paivaa aiemmin saalimaton 'not pregnant' tikussa. Mutta tassa hoitokierrossa ei ole oikein vaihtoehtoa. Maanantaina on testattava, niin uskallan lopettaa luget, taikka alyan jatkaa niita jos kay sellainen kasittamaton tuuri, etta olisinkin raskaana.

Tiistaina on joka tapauksessa meno lahisairaalaan, jossa selviaa, saanko taalta maasta yhden IVF-kierroksen valtion kustantamana. Taalla on korvausikaraja alempana kuin Suomessa, ja korvaukset ovat muutenkin mielivaltaisia (riippuvat postinumerosta ynna muusta, kun jokaisessa maakunnassa on omat saannot!). En kylla aio sanoa, etta yritimme jo IVF:aa Suomessa, kun ei ole kerran pakko (vaikka yksityisellahan me kaytiin ja maksettiin itse, mutta kaiken varalta...).

Taalla on terveydenhoito kylla antiikkista verrattuna Suomeen (vaikka yksi Euroopan sivistysvaltioista onkin!), ja ihan huimasi, kun menin viimeksi papa-kokeeseen, ja jouduin makaamaan siina suoralla poydalla selka kaarella, ja sisaani tungettiin jokin kasittamattoman iso laite. Ultrausta taalla kaytetaan todella vahan - enemman harrastetaan kasin tunnustelua (joka on minulle kivuliasta kun karsin vulvodyniasta). Silti esim. IVF:n punktio tehdaan yleensa nukutuksessa, kun taas Suomessa saa karsia hampaat irvessa. Suhtautuminen kivunlievitykseen on yleensakin paljon parempaa kuin Suomessa. En siis oikein tieda, mita toivoisin - etta IVF-kierros myonnettaisiin vaiko ei.

Talla hetkella toivon kuitenkin, etten taysin masennu maanantaina. Keskiviikkona on tyomatka toiselle puolelle Eurooppaa. Ja jossakin vaiheessa pitaisi olla energiaa tehda esitelma matkalle valmiiksi!

Luget = loppukierron "tuki" !?

2010-04-09T14:08:00.000+01:00

Nyt olen asettunut taas kotimaahan ja hypannyt tyokaruselliin. Viimeiset pari paivaa ovat menneet pitkissa kokouksissa, joissa tyontekijat ovar selittaneet, miksi hommat ovat jaissa, myohassa taikka muuten vaan rempallaan. Varsinkin opiskelijoiden kanssa pitaisi loytya pitkaa pinnaa - hehan vasta opettelevat naita juttuja. Mutta olen huomannut, etta Luget ja pitka pinna eivat oikein kulje kasi kadessa! Vaikka olen yrittanyt kuinka olla diplomaattinen, niin on kylla tullut sanottua vahan suoremmin kuin yleensa (esim. etta ensi kerralla kun on deadline, niin se on sitten otettava oikeana deadlinena eika minaan harjoituksena!). No, toisaalta olen totuttanut nama porukat niin hellaan kohteluun, ettei pieni tiuskiminen ehka tee huonoa...

Pahinta on, etta eilen melkein rajahdin miehelle (puhelimessa), kun han onnistui jauhamaan tyoasioista vahan liian pitkaan. Varmasti han ymmartaa jne. mutta inhoan itseani, kun kayttaydyin kuin mikakin hermoheikko. Siita tulee sitten entistakin kurjempi olo...

Todella odotan naiden Lugejen loppumista kuin kuuta nousevaa. Enaa 2 paivaa jaljella - JEE!

Taalla on aivan ihana kevat, kirsikkapuut kukkii ja ankat tepastelee nurmikoilla. Huomenna pidan kylla vapaata toista ja vetelehdin ulkona juhlimassa kevaan tuloa!

Paluu arkeen

2010-04-06T13:56:00.000+01:00

Aika Suomessa on humahtanut hirvean nopeasti. Huomenna on paluulento ja samalla paluu takaisin tyohon ja arkeen. Lahden kylla jo mielellani, kun on jotenkin vaikea olla sosiaalinen. Tama loppukierto yhdistettyna Lugesteroniin selvasti ketuttaa... Tuntuu suorastaan, etta paassa suhisee! Raskaustestin teen ensi maanantaina eli viiden paivan kuluttua. Tassa ketutusmielentilassa olen VARMAAKIN VARMEMPI, etta se tulee nayttamaan vuorenvarmasti negaa. Tekisi melkein mieli nousta barrikadeille vaatimaan, etta tehoton inssihoito kielletaan laittomana rahastuksena! :D Ja olen jo sumplinut aikataulunikin sen mukaisesti, etta uusi hoitorupeama on edessa reilun kuukauden kuluttua. Tamanhetkinen diagnoosini maanisaggressiivinen pessimisti! :-)

Eilen tapasin yhden parhaista ystavistani ja kerroin hanelle naista hoidoista. Olen kertonut hanen lisakseen vain kahdelle muulle ystavalle, joten tiedotus on ollut todella minimaalista... Yllatyin, miten vaikea tasta asiasta olikin puhua. Tunsin itseni ihan fyysisesti naantyneeksi jalkeen pain. Minusta on aiemminkin joskus tuntunut, etta todella suurien huolien jakaminen vain jotenkin kasvattaa niita. Toisaalta voiko ystavyytta kutsua laheiseksi, jos pimittaa nain ison huolen ilman mitaan syyta? Talla ystavalla on kolme lasta ja han otti asian todella hyvin, joten vika tuntuu olevan omassa paassani. Kuitekin jarkevinta on kertoa, koska eteen saattaa hyvinkin tulla viela tilanteita, joissa tarvitsee jonkun tukea.

Pakastusoperaatio

2010-04-01T12:34:00.000+01:00

Nyt on napsittu lugeja pari paivaa. Otin niita ennen joulua luteaalivaiheen pidennykseen, ja silloin meinasi menna kylla hermot :S. Suun kautta otettuna ne aiheuttivat huimausta siihen tyyliin, etta oli pakko ajoittaa tyokokoukset vasta iltapaivalle. Alakautta otettuna taas sotku oli ihan mahdoton eika pupuilu huvittanut ollenkaan. Nyt on edessa tuota mahdotonta sotkua ja pupuilun karttamista 11. huhtikuuta asti, eli viela 10 pitkaa paivaa... Onneksi mies lahti tanaan Suomesta ja tavataan vasta parin viikon kuluttua!

Todettiin, etta tama Suomessa oleskelu kahteen pekkaan on aika hankalaa. Yovyttiin nimittain vanhempien luona eivatka vanhemmat tieda tasta meidan hoitorumbasta mitaan, joten aina sai olla keksimassa selityksia, etta mihin ollaan menossa ja mista ollaan tulossa... Ja sitakin piti selitella, miksei viini maistu illallisella kummallekaan! En oikein usko, etta vanhemmat arvaavat, mista on kyse, kun meilla on kummallakin vaativa ura, asutaan eri maissa eika olla "hankittu" lapsia aiemmin, ei edes osoitettu mikaanlaista mielenkiitoa asiaa kohtaan, kun siita on joskus udeltu... Mutta siita huolimatta on rasittavaa salailla ja selitella!

Siita saatiin idea pakastaa spermaa tulevia hoitoja varten, jottei ainakaan miehen tarvitse ravata taalla jatkuvasti! Mies kavi klinikalla luovuttamassa spermaa kahteen otteeseen ennen lahtoaan - viimeksi nyt aamulla ennen lentomatkaa. Onneksi saatiin riittavasti pakkaseen ainakin kahta inssia ja/tai useampaa IVF:aa varten (jos siis ikina paastaan IVF:aan asti, tuumii tama pessimisti...). Biologi teki pienen eran koesulatuksen, ja simpat selvisivat hyvin sulatuksesta. Joten ainakin nyt tassa mielessa paistaa paiva meidan risukasaan :D!

Kaiken kaikkiaan tama ensimmainen hoitorupeama on ollut aika rasittava (siis seka fyysisesti etta myos henkisesti, kun on saanut olla koko ajan murehtimassa, miten kroppa reagoi laakkeisiin vai reagoiko ollenkaan). Vaikken haluakaan lykata uutta hoitoa liian pitkalle tulevaisuuteen (muuten alan murehtimaan taysipaivaisesti sita, etta mitas jos tulee aikaiset vaihdevuodet taikka muuta vastaavaa...), niin nyt tuntuu silta, etten yksinkertaisesti jaksa uutta hoitoyritysta heti huhtikuulle. Jos ja kun luultavasti raskaustesti nayttaa negaa 12.4, niin aion pitaa ihan hyvalla omatunnolla (taikka hampaat irvessa ainakin!) loppukuun taukoa, ja aloitan uuden hoitorupeaman vasta toukokuun alussa. Olen myos ajatellut, etta kokeilen rentoutusta, joogaa, akupunktiota ja muuta huuhaata nyt huhtikuussa, jotta olisi edes pieni toivo, etta IVF-laakkeet purisivat paremmin toukokuussa. Tuntuu, etta jos ryntaan uuteen hoitoon saman tien, niin se ei pure yhtaan sen paremmin kuin tama edellinenkaan, ja sitten kallis laakitys menee hukkaan ja IVF muuttuu taas inssiksi... En tieda, onko tassa jarkeilyssa mitaan jarkea, mutta toivon niin!

Inssi

2010-03-29T14:00:00.000+01:00

Tanaan oli sitten ensimmaisen epaonnistuneen IVF-yrityksen kompensaatio eli inssi.

Eniten pelkasin etukateen, miten mies onnistuu suorittamaan asiansa klinikalla, kun tutkimuksiin saatu spermanayte on ollut kovin vahaista, vaikka han on saanutkin purkittaa sen rauhassa kotonaan. Mutta se oli turha huoli - nimittain hyvin meni! Mies tuumasi jalkeenpain, etta olipas siella klinikan miesten huoneessa huonoja lehtia, mutta video oli sentaan ihan kohtuullista viihdyketta! Nayte onnistui nappiin, eika mieskaan mitenkaan traumatisoitunut kokemuksesta :D. Tasta innostuneena sovimme heti toisen klinikkakeikan keskiviikolle, jotta saamme vahan spermaa pakkaseen ennen kuin mies lahtee. Miehen kun on hankala tulla Suomeen kovin usein, ja minullakin menee hermot, jos joudun koordinoimaan joka kuukausi neljaa asiaa: omaa kiertoa, hoitoja ja kahden ihmisen tyoaikatauluja!

Inssi oli minuutissa ohi, se ei tuntunut missaan, ja nyt otan sitten Lugeja pari viikkoa, minka jalkeen teen raskaustestin. Inssin onnistuminen on hyvin epatodennakoista, mutta olen joka tapauksessa tyytyvainen, etta olen nyt kerrankin tehnyt jotakin jareampaa taman raskautumisen eteen kuin vain bongannut oviksen ja pupuillut strategisella hetkella...

Tulevaisuus on toisaalta taysin avoin, ja se vahan vaivaa. Tanaan inssin tehnyt laakari esitti oman mielipiteensa hoitosuunnitelmamme suhteen - ja kuten arvasin, sehan poikkesi edellisen laakarin mielipiteesta. Taman laakarin mielesta inssit ovat ajan hukkaa tassa iassa, eika niita kannata yrittaa ilman taytta pistoslaakitysta (eli se siita inssin halvasta hinnasta sitten, kun laakkeet maksavat minun kohdallani juuri eniten: tarvitsen niita maksimimaarat, enka saa niista mitaan korvauksia). Ja tama laakari suositteli ilman muuta uutta IVF-yritysta, vaikka ensimmainen menikin puihin. Syyna se, etta kierto kuulemma vaihtelee, ja on mahdollista, etta ensi kerralla onnistaa...

Nyt mieskin on sita mielta, etta kun ohjetta kerran loytyy joka lahtoon, niin paras konsultoida jotakin huippuspesialistia ennen kuin paatetaan miten jatketaan. Ongelmana on loytaa sellainen spesialisti, joka ymmartaa tilanteemme eika ole pelkka markkinamies! Olen Suomessa viela viikon - katsotaan loydanko jonkun sina aikana...

Joka tapauksessa tanaan on ihan positiivinen olo. Tuntuu hyvalta sekin, etta selvisin IVF-laakityksista. Ensi kerralla tiedan sitten, mita on odotettavissa!

Toinen ultra

2010-03-26T15:05:00.000Z

Niinhan tassa sitten kavi, ettei IVF:sta tullutkaan mitaan... Toisessa ultrassa nakyi vain yksi iso johtofolli ja toinen pienempi. Olin jo valmistautunut tahan edelta kasin, joten en oikeastaan ole enaa pettynyt.

Mutta laakarin mielipiteista menin kylla vahan hammennyksiin. Ensimmaisen ultran yhteydessa han puhui positiiviseen savyyn, etta ensi kerralla sitten pistetaan Menopurit ja kaikki kehiin, niin eikohan siita follit kasva! Talla kertaa han tuumasi, etta kannattaakohan tata IVF:aa enaa yrittaa toistamiseen, jos vaikka munasarjat ovatkin hiipumassa eika siella yksinkertaisesti riita reserveja useampaan folliin. Aiemmin han sanoi, etta ehdottomasti kannattaa heti yrittaa vaan IVF:aa eika inssia, jonka onnistumisprosentti on pienen pieni tassa iassa. Nyt han sanoi, etta jospa nyt sitten jatkettaisiinkin insseilla, kun niiden onnistuminen on tassa iassa samaa luokkaa kuin IVF:n!

Istuin siina ja ihmettelin, etta mihin tassa voi oikein luottaa?!

No, nyt on kuitenkin tulossa talle kierrolle inssi. Se on heti alkuviikosta, ja sen jalkeen minulla onkin pari viikkoa miettimistaukoa, jonka aikana taytyy paattaa mita seuraavaksi. Talla hetkella tuntuu kylla silta, etta heti kun on tuo inssi tehty, niin marssin meidan tutkimustulosten ja potilaskertomusten kanssa jonkun huippuekspertin vastaanotolle pyytamaan neuvoa!

Vastatuulessa

2010-03-24T11:34:00.000Z

Eilen pistin masentavan paivan paatteeksi ensimmaisen Orgalutran itseeni. Olenpahan ylpea ainakin tasta suorituksesta, kun munasarjoistani en todellakaan voi olla ylpea!

Ihmettelen itsekin, miten masentunut eilen olin... Oletin kylla, etta ensimmainen IVF menee puihin, mutta etta jo ensi metreilla - ennen kuin se on varsinaisesti alkanutkaan! Siis juuri tamantyyppiseen epaonnistumiseen en ollut varautunut.

Onhan tietysti mahdollista, etta ne pari pienempaa follia siita viela innostuvat kasvamaan ja paastaan ainakin punktioon asti, mutta toisaalta tuntuisi turhalta karsia punktio parin follin takia, jos ei sitten paasisikaan siirtoon asti! Jossakin paani sisalla olen nyt siis kehittanyt sellaisen logiikan, etta oikeaoppinen vaihe epaonnistua IVF:ssa on vasta siirron jalkeen.

Tama oma paakoppa on paassyt yllattamaan minut jo moneen kertaan taman lapsettomuustaipaleen aikana. Tunteet eivat tunnu seuraavan jarkea - ne elavat usein ihan omaa elamaansa.

Nyt on VTI oireineen poissa (laakekuuri jatkuu viela huomiseen), mutta eteen on ilmestynyt uusi uhka: alkava flunssa. Kurkku on kipea ja paata sarkee. Etta mahtuukin kaikenlaista juuri talle kierrolle :O !

Ensimmäinen ultra

2010-03-23T18:26:00.000Z

Matka Suomeen sujui hyvin, ja aamulla oli sitten ensimmainen ultra. Se oli aikamoinen pettymys... Nitrofur-kuuri ei osoittautunut ongelmaksi, vaan Puregonin tehottomuus - siita huolimatta, etta olen pistellyt sita maksimiannokset (300). Vain yksi kohtuullisen kokoinen folli oli ilmestynyt nakyviin, ja kaksi aivan pienta. Laakari tuumasi, ettei hyvalta nayta. Han ehdotti piikittelyn jatkamista perjantaihin asti, mutta ellei tilanne kehity siihen mennessa, niin paria solua ei kuulemma kannata lahtea punktioimaan. Vaihtoehtona olisi sitten inssi. Se tuntuisi paremmalta kuin ei mikaan, varsinkin kun mies on kerran tulossa Suomeen (ei mene sitten matka ihan hukkaan!), mutta toisaalta tiedan, etta inssin onnistumisprosentti on haviavan pieni...

Mika on siis mennyt vikaan, kun Puregon ei toimi? Varmaankin tama ika (FSH oli hyva viimeksi, mutta edellisella kerralla se oli hieman koholla), ja siihen liittyva sattuman kauppa: oli talla kertaa ehka erityisen huono kierto. Laakari tuumasi, etta parempi lisata ensi kerralla Menopur kehiin.

Tottakai arvasin, etta ensimmainen hoito menee osittain kokeiluksi, mutta meidan tapauksessamme nama kokeilut ovat kalliita, kun emme saa laakekorvauksia mistaan...

No, tanaan pitaisi kuitenkin aloittaa Orgalutran-pistokset, jottei paase se yksi hyva johtofolli karkuun. Taytyy myontaa, etta talla hetkella ei ole hirveasti motivaatiota pistaa entista isompaa piikkia vatsanahkaan, kun IVF:kin nayttaa nyt epatodennakoiselta, mutta yritan kuitenkin menna vain rohkeasti eteenpain!

Tulehdus

2010-03-22T08:51:00.000Z

Eilinen oli ihan hirvea paiva. Tajusin heti kun olin herannyt, etta nyt on iskenyt oikein kunnon VTI - joko pupuilusta (kuten aina yleensakin) taikka sitten Femareista. VTI on nimittain listattuna siella Femarien harvinaisempien sivuoireiden puolella...

Mietin hetken, aloittaisinko antibiootit vaiko en, mutta sitten tilanne meni niin pahaksi, ettei ollut enaa vaihtoehtoja: Nitrofur piti aloittaa ja pikaisesti! Epailytti (ja epailyttaa edelleen) mika on sen mahdollinen vaikutus tahan IVF-hoitoon ja sopiiko seyhteen Femarien ja Puregonin kanssa, ja vaikuttaako munasolujen kehittymiseen, mutta kun oli sunnuntai, niin en voinut soitella klinikallekaan... Huomenaamulla se sitten selviaa ensimmaisen ultran yhteydessa.

Sita ennen pitaisi kuitenkin viela lentaa Suomeen taman pilleri -ja Puregon-lastin kanssa! Olen paattanyt laittaa piikit matkalaukkuun (on kuitenkin niin harvinaista, etta matkalaukku katoaa), ja Puregon-kynan ilman piikkia kasimatkatavaraan. Jos innostuvat Puregon-litkusta, niin tutkikoon sitten turvatarkastuksessa suomalaista reseptia, jos kiinnostaa. En viitsinyt kayda laakarilla hankkimassa englanninkielista todistusta. Pakkohan nailla kansainvalisilla kentilla on nykyisin hyvaksya vaikka vinkuintialainen resepti!

Olo ei ole kylla kovin loistava - ei ollut ennen VTI:n ilmaantumistakaan. Vasyttaa, ja sormet ja silmat ovat turvoksissa (!). Namakin oireet loytyvat sielta Femareiden harvinaisten sivuoireiden osastolta. Enpa taida olla Femarien kaveri! Onneksi ne loppuvat huomenaamulla, ja sitten on enaa pistoksia tiedossa.

Nyt kuitenkin toivon, etta hoito voi jatkua eika tyssaa tuohon Nitrofur-kuuriin!

Matkaan valmistautuminen

2010-03-20T20:32:00.000Z

Nyt kun on ollut pari paivaa aikaa sopeutua ajatukseen IVF-hoidosta, niin tuntuu hieman paremmalta! Sain eilen iskettya ensimmaisen Puregon-piikin vatsaani kunnialla, ja nyt on viela 3 piikkia edessa ennen ensimmaista ultraa. Eilinen paiva meni tyohulinassa, ja tanaan kavimme viela kylailemassa ennen kuin mies lahti kotimaahansa. Nyt pitaisi minunkin alkaa paakkaamaan Suomen-matkaa varten... Etupaassa pitaisi paattaa, mitka tyopaperit otan mukaan. Vahan kylla mietitytti, kun luin klinikan ohjeet, joissa sanotaan, etta "pyrkimys mahdollisimman kiireettomaan elamantilanteeseen koeputkihedelmoityksen aikana on tarkea ja huomioitava asia". Voisin periaatteessa ottaa nyt kevatlomaa, mutta pelkaan, etta tulen hulluksi, jos minulla on liikaa aikaa miettia hoitoja... Luulen, etta tarvitsen sopivan maaran tyota pysyakseni edes jokseenkin rauhallisena!

Eilen juteltiin miehen kanssa oikeastaan ensimmaista kertaa hoidoista muultakin kuin tekniselta kannalta. Minulla on sellainen asenne, ettei ensimmaiselta hoidolta kannata odottaa yhtaan mitaan. Onnistumisprosentti on 20%, ja sehan on sama kuin epaonnistumisprosentti 80%. Ja muutenkin on sellainen tunne, etta kokeillaanpahan nyt tata seuraavaksi, mutta ajatukset on jo puolittain adoptiossa... Tama on minun tyypilinen taktiikkani suojata itseani suurilta pettymyksilta, kuten mies totesi. Mies on taas taysin erilainen. Hanen mielestaan on taysin mahdollista, etta jo ensimmaisella kerralla tarppaa - ja ellei tarppaa, niin viimeistaan sitten seuraavalla kerralla. Saa nahda miten tassa kay, kun meita on yksi pessimisti ja yksi optimisti samassa veneessa!

Helpotus - ja hui!

2010-03-18T21:03:00.000Z

Soitin heti aamusta klinikalle, ja laakari nayttikin yllattaen vihreaa valoa maaliskuun IVF-yritykselle! Maarasi vain isommat Puregon annokset (300 IU) kuin oltiin alun perin suunniteltu, jotta punktio saataisiin osumaan 26-30.3 valille ja siirtokin onnistuisi ennen paasiaista. Piikittely alkaa sitten huomenillalla... Vahan kylla hirvittaa, miten tulen reagoimaan noin isoihin annoksiin. Paasen lentamaan Suomeen vasta neljantena piikityspaivana, joten saa nahda, millaisena pallona sinne koneeseen oikein vyoryn...!

Tottakai olen helpottunut, kun paasemme viimeinkin tekemaan aktiivisesti talle lapsettomuusasialle jotakin. Jokakuiset pettymykset eivat ole olleet minulle se pahin juttu - pahinta on ollut tunne siita, etta mina tassa vain karsin vuodesta toiseen tekematta asialle mitaan, ja aikaa valuu koko ajan hukkaan.

Eli helpotus on suuri, mutta siita huolimatta hirvittaa! Poydalla odottaa kasa pillereita, putkiloita, ruiskuja ja neuloja. Kuka selvajarkinen lahtee tuollaisia vapaaehtoisesti tunkemaan itseensa? Paljonkohan noissa laakkeissa on kemikaaleja, jotka jaavat muhimaan elimistoon vuosikausiksi... Ja mitas jos koko hoito osoittautuu toivottomaksi? Olisiko sittenkin ollut vain parempi sopeutua siihen, etta meille ei nyt kertakaikkiaan lasta tule...

Ihan paallimmaisena tunteena on oikeastaan puhdas paniikki. Olen aina kammoksunut laakareita ja kaikenlaisia toimenpiteita. Ihan jo tavallinen sairaalakeikkakin tyyliin korvatulehdus saa kateni vapisemaan ja vatsan sekaisin. Hammaslaakarikeikasta nyt puhumattakaan! Olen testannut asian moneen otteeseen ja totuus on, etta pidan paljon mieluummin tunnin luennon satapaiselle yleisolle kuin menen jonottaman laakarin vastaanotolle. Miten ihmeessa tulen siis selviamaan mistaan niin kammottavasta kuin punktiosta?!

Hmmm, toivottavasti jo huomiseksi nama hirmutuntemukset ovat hieman tasaantuneet! :D

Viimeinkin!

2010-03-17T18:04:00.001Z

Tanaan menkat sitten viimeinkin alkoivat. Tama on oikeastaan ilahduttavaa: jo kolmas kuukausi perakkain kun kierron pituutena on perati 27 paivaa. Viime vuonna keskimaarainen kierron pituus oli 25 paivaa, ja pariin otteeseen kierto oli superlyhyt: 23 paivaa. Kuntoni vaikuttaa muutenkin hieman kohentuneen: viime kesana FSH-arvo oli hieman yli 10, kun taas nyt tammikuussa se oli alle 8.

Ainoa mika on muuttunut viime kesasta, on se, etta olen jattanyt alkoholin kokonaan pois. Ennen join useamman lasin viinia viikossa. Olen sen verran pienikokoinen (paino huitelee alipainon rajoilla), etta se oli loppujen lopuksi aika paljon alkoholia meikalaiselle.... Jos kierron pidentyminen ja FSH:n madaltuminen on todella taman 6 kuukauden totaalikieltaytymisen tulosta, niin se on kylla ollut sen arvoista. Viinia ei ole enaa ikava tippaakaan. Ainoa siita saatu ilo oli se, etta pystyi edes hetkeksi unohtamaan nama lapsettomuusmurheet. Mutta nyt olen keksinyt muita, oikeastaan paljon tehokkaampia konsteja: hukutan murheet kirjoihin, leffoihin, kokkaukseen ja miehen kanssa puuhailemiseen.

Ainoa asia, mika tuntuu viela olevan taysin vinksallaan ja mika saattaa hyvinkin selittaa naita raskautumisongelmia on lahes jatkuva toista aiheutuva stressi! Siita kun paasisi viela eroon...

Mutta takaisin itse paa-asiaan: huomenaamulla paasen viimein soittamaan klinikalle ja tiedustelemaan onnistuuko IVF jo tassa kuussa (vahan kylla epailyttaa, kun viimeinen mahdollinen punktiopaiva olisi kp16 - viimeistaan sen paivan iltana miehen olisi lahdettava Suomesta) vai olisiko parasta lykata ensi kuuhun...

Nyt kun viela malttaisi nukkua yon yli :D!

Uusi viikko, uudet kujeet

2010-03-15T18:14:00.000Z

Herasin aamulla kello 5 selvaan pahoinvointiin ja olin aivan varma, etta sielta ne menkat nyt sitten saapuvat... Vetinen vuotokin tuntui enteilevan sita. Mutta niin tama paiva on taas menna humahtanut, ja nyt iltaa kohden olo onkin aivan erinomainen. Odotan itseasiassa innolla, etta mies tulee toista ja paasen syomaan ankkaa laheiseen ravintolaan! Eli tunnelma ei ole kovin menkkamainen, mutta tama saattaa olla hyvinkin tyynta myrskyn edella...

Paassani ei ole kuitenkaan tyynta, vaan siella pyorii jatkuva menkkojen alkamisajankohtaan ja mahdollisiin lento- ja punktiopaiviin liittyva todennakoisyyslaskenta - kuin rikkinainen levy, jonka kytkisin mieluusti pois paalta! Mies yritti jo alun perin loogisena olentona ehdottaa, etta hakeuduttaisiin vaan hoitoihin taalla pain maailmaa niin ei tarvitsisi pahkailla hoitojen ajoitusta, mutta mina olin modernina maailmankansalaisena taysin vakuuttunut siita, etta muutama matka Suomeen lyhyella varoitusajalla on piece of cake! Sitahan se periaatteessa onkin, jos osaisi vain asennoitua siihen oikein.

No, uskottelen nyt itselleni, etta olen tassa harjoituskierroksella, ja tata seuraava IVF meneekin sitten jo rutiinilla matkoineen paivineen!

Menkat viipyy toistaiseksi

2010-03-14T11:16:00.000Z

Mies tuli kotiin, ja tietysti kavi taas niin, etta heilutettiin peittoja oikein kunnolla, vaikka ajattelin viilean rauhallisesti etukateen, etta jarkevinta olisi lykata muutamalla paivalla, jotta menkat eivat ala ennen aikojaan...

Pitaisi itseasiassa olla onnellinen suhteesta, jossa peittojen heilutusta on nain mahdoton vastustaa :-), ja onnellinen todella olenkin! Mutta ikaan kuin rangaistuksena eilisesta menkkapiinailu on tanaan sita luokkaa, etta joka vessakaynnin yhteydessa on pieni paniikki...

Pysyisi nyt menkat poissa viela ainakin 2 paivaa, mieluiten 3, taikka 4!

Toivoo Tuuli!

Menkkapiinailu jatkuu...

2010-03-12T15:50:00.000Z

Tanaan on ollut uhkaava, yleensa menkkoja edeltava lieva pahoinvointi jo heti aamusta alkaen... ja rinnoissakin epailyttavia tuntemuksia... Kumpa menkat nyt pysyisivat loitolla viela muutaman paivan, niin paastaisiin yrittamaan IVF:aa jo tassa kuussa! Talla hetkella sita on kyllakin vaikea uskoa. Ylimaaraisena (todennakoisesti aivan epatieteellisena!) murheena on, etta mitas jos pupuilu edistaa menkkojen alkamista... Joskus on nimittain ollut olevinaan nain. Mutta tama ei ole kuitenkaan viela taman paivan, vaan vasta huomisen murhe, kun mies tulee kotiin ja itsehillintamme ei todennakoisesti ole mita parhain :D.

Piinallinen paivien laskeskelu

2010-03-11T08:09:00.000Z

Tanaan on toissa viela stressi (paiva taynna kokouksia ja viela muutama tyohaastattelu siihen paalle!), mutta huomenna otan vapaapaivan ja suoritan perusteellisen siivousoperaation kotona - mika on kumma kylla hyva tapa rentoutua! Mutta nyt kun viikonloppu lahenee, niin toinen stressaamisen aihe on jo hiipinyt mieleen: milloinkahan kuukautiset alkavat... IVF on tarkoitus tehda lyhyella kaavalla eli luonnolliseen kiertoon. Nyt on kp22, ja kiertoni vaihtelee yleensa 24 ja 28 paivan valilla. Jos kay niin onnettomasti, etta tati saapuukin talla kertaa jo kp24-25, niin IVF on melkein mahdoton toteuttaa maalis- taikka huhtikuun aikana. Miehella on nimittain supertarkea tyokeikka maalis -ja huhtikuussa juuri niihin aikoihin kuin punktio pitaisi toteuttaa. Jos tati saapuu kp26, niin menee pahkailyksi... Jos taas kp27-28, niin IVF onnistuisi periaatteessa kummassa vain kuussa. Jos taas tati myohastyy viela siita, niin sitten onnistuisi vain huhtikuussa. Ja tavallaan vaikka haluaisinkin aloittaa hoidot mahdollisimman pian, niin huhtikuu olisi kylla helpompi kuukausi minullekin kaikin puolin - lentoliput Suomeenkin voisi tilata jo hyvissa ajoin.

Nyt pitaa siis vain odotella, ja toivoa kapalat ristissa kp27-28+ kiertoa - mika saattaisi periaattessa toteutuakin, kun ovulaatio oli tassa kuussa hieman myohassa (testi naytti plussaa kp12-13, kun se yleensa nayttaa jo kp10). Toisaalta tallaisina stressikuukausina kierto heittelee yleensa miten sattuu!

Stressaaminen ja sen vaikutukset

2010-03-10T08:20:00.000Z

Maalis-, huhti- ja toukokuu on toissa ihan pahinta aikaa... Juuri kun olen selvinnyt yhdesta deadlinesta, niin pian jo seuraa toinen. Minun vastuullani on kaiken koordinointi. Postilaatikko tulvii, ja aina on joku vetamassa hihasta, pyytamassa apua, kysymassa neuvoa jne. Viime vuonna juuri tahan aikaan sain (melko varmasti stressista!) ihan hirvean selkavamman, ja lojuin kotona viikkokausia. Siita viisastuneena olen nyt paattanyt olla stressaamatta, ja vaikutankin paallisin puolin ihan tyynelta. Kuitenkin selka on alkanut taas oireilla, ja tana aamuna herasin jo hyvissa ajoin ennen kellon soittoa paa taynna tyomurheita... Kummallista miten vaikea on kontrolloida itseaan!

Mietin tassa, etta jos stressi menee niin pitkalle etta se jopa lamaannuttaa selkani, niin miten ihmeessa voisin raskautua? En ole kuitenkaan halukas lykkaamaan IVF:aa leppoisille kesakuukausille, joten jokin ratkaisu tahan on loydyttava. Olen miettinyt joogaa, mutta koska olen siina taysi keltanokka, niin saattaisi menna kesaan ennen kuin oppisin sen kunnolla. Hieronta taas vaikuttaa ehka tunnin pari korkeintaan, joten se menee ikaan kuin hukkaan. Ehka akupunktiota voisi kokeilla...

No, onneksi mies on tulossa tanne pian viikoksi ja on yleensa tehokas stressinpoistaja!

Ensimmaista IVF:aa odotellessa

2010-03-09T17:07:00.000Z

Ajattelin pystyttaa taman lapsettomuusblogin, kun olen taalla maailmalla niin taydellisen ilman vertaistukea. Ymparilla pyorii lahinna uraohjuksia tai perheellisia, joiden elama on yhta rynnimista!

Kun lasta ei houkuttelusta huolimatta kuulunut, paatin pitkan pahkailyn tuloksena hakeutua lapsettomuustutkimuksiin Suomessa. Tutkimuksissa ei loytynyt mitaan muuta vikaa kuin tama neljaakymppia lahestyva ika (hormoni-arvot ovat kuitenkin viela onneksi hyvia) ja miehen epataydelliset sperma-arvot. Laakari suositteli siirtymaan suoraan jareampiin hoitoihin eli IVF:aan - tosin totesi, etta tamanikaisena onnistumisprosentti on vain 20% luokkaa.

Sain selville etta taalla maassa, jossa asustan, saisin vain yhden IVF:n paikallisen KELAn korvaamana, ja senkin odotteluun menisi iat ja ajat. Yksityisella taas hoito olisi ainakin 30% kalliimpaa kuin Suomessa (ilman suomalaisen KELA:n korvausta). Kun tama paikallinen sairaanhoidon tasokaan ei ole ihan pohjoismaista luokkaa, niin paatin hakeutua hoitoihin Suomessa. Siina on kylla hieman aikatauluttamista, kun mies asuu kolmannessa maassa, mutta onneksi voimme jarjestella tyot aika pitkalle hoitojen mukaan.

Ensimmainen IVF olisi tarkoitus aloittaa joko nyt maaliskuussa tai huhtikuussa, riippuen siita koska tati tulee kylaan ja miten se ajoittuu pakollisiin tyomenoihin nahden. Ostin Suomesta lahtiessa Puregonin ja Femarin mukaan. Soittelen sitten klinikalle kun tati saapuu (ehkapa joskus viikon sisalla...), ja jos saapuu strategisesti sopivaan aikaan, niin koetan kiiruhtaa Suomeen ensimmaiseen ultraan (6kp). Hieman jannittaa jo valmiiksi tama touhu, ja aikataulujen auki pitamiseenkin on nakojaan ihan opeteltava, ja siihen on suostuteltava muutkin jollakin verukkeella!